Tänään olen onnistunut ällistyttävän, hengästyttävän, uskomattoman, mahtavan, yllättävän ja suurenmoisen hienosti. Kymppi plus. Ja papukaijamerkki. Ei, kaksi papukaijamerkkiä.

Asetin eilen illalla tämän päivän tavoitteeksi vähän siivoilla, käydä edes pienellä lönköttelylenkillä ja tehdä viimeinen, kiusaa tekevä KIROTTU kirjoitustehtävä loppuun. MUTTA jollain ihmeen energianpuuskalla ja hyvällä asenteella (huom huom!) onnistuinkin siivota kunnolla (siis tampata maton, vaihtaa lakanat, luututa lattian, laittaa lattialla ja pöydän alla pyörineet paperit siivosti kansioon ja paljon muuta), käydä sekä kävely- että juoksulenkillä (oli kyyyyylmä, mutta aurinkokin vilahti jossain välissä!!) ja sitten heti aamulla herättyäni ponkaista sängystä ylös tietokoneelle tekemään se mieltä koko syksyn painanut koulujuttu. Nyt on mieli ja ruumis keveä (hehe, tai ainakin ensimmäinen) ja huomenna viimeisten tuntien jälkeen voin hyvällä omallatunnolla aloittaa joululoman.

Ei varmasti tarvitse edes mainita, että tänään en ahminut. Trallalaa elämä on mukavaa.

Tulipa mieleen kun ajattelin kotiinmenoa, että veljen lakkiaisissa männäviikolla mummo tosiaan töräytti jotain kaikkien kuullen minun painostani (en nyt muista mitä mutta mieli teki kyllä mennä vetämään se mussuttamani kakkupala vessasta alas). En tajua, miten meidän perheessä minä olen ainoa, jonka ulkonäköä saa julkisesti arvostella. Nuorempana olin aina liian pitkä ja liian laiha. Nyt olen (edelleen) liian pitkä mutta liian paksu, vaikken edes ole paksuimmasta päästä meidän suvussa. Äiti jaksaa jauhaa jotain painostani joka kerta kun menen kotiin. Siskon paino puolestaan saa sahata laidasta laitaan, mutta kukaan ei koskaan sano mitään. Epäreilua. Pitäisi kai vaan olla välittämättä kun ei viitsi alkaa takaisinkaan vinoilemaan. Noissa juhlissa taisin hämmennyksissäni piiloutua sen kukkuralautasellisen taakse ja mutista jotain että kai sitä juhlissa saa vähän herkutella...