Eilisestä ruispalasikailusta ei sittenkään tullut tolkutonta pöhöä aamuksi kuten pelkäsin. Tämä päivä alkoi siis melko lailla onnistuneesti - töissä tosin alkoi homma taas livetä lapasesta. Olen kuitenkin ihan hyvillä mielin, vaikka vedinkin naamaani kotiin tullessa melkein jääkaapin ovetkin. Olen tyytyväinen jos en osta karkkia. Kaikkea muuta olen jo syönytkin tänään, mutta olen itselleni sen verran armollinen, että en suutu jos vain pystyn pysyttelemään erossa kaupasta tämän illan. Himo on siis KOVA ja minulla olisi taas kaikki syyt turruttautua candykinglastilla. Ajattelen taukoamatta, miten ensimmäinen suklaapala sulaa kielelle ja sokerin aiheuttama euforinen tunne leviää koko kehoon. Sokeri on huumetta. Pitäisi kieltää lailla mokoma, tai antaa minulle porttikielto karkkiosastolle. Ainakin sitä voisi verottaa roimalla kädellä.

Mutta siis muistutuksena lähinnä itselleni: jos en syö karkkia, olen voittaja. Ja huomenna EI ole morkkista tästä lievästä ahmimisesta.

Sunnuntaina on sitten taas karkkipäivä. Oikea, sallittu, luvallinen karkkipäivä. Yritän taas itseeni käänteistä psykologiaa. Paitsi että tänä iltana se ei toimisi: jos sanoisin nyt itselleni, että mene sitten ja osta ja kärsi vatsakrampeista koko yö ja huominen päivä, niin todella juoksisin pää kolmantena jalkana vatsa valmiiksi hölskyen lähimpään markettiin ja kauhoisin rekkakuormallisen irtokarkkia pussiin ja antaisin piut paut häpeän tunteelle kassalla ja öklöololle yöllä ja söisin barbaarimaisesti koko pussin edes kunnolla pureskelematta kaksin käsin kauhoen, suklaata ja lakua ja toffeeta ja salmiakkia ja hedelmäkarkkia (vain tavan vuoksi otettuja) vuorotellen.

Hauskinta ahmimattomissa päivissä on mennä nukkumaan ilman ähkyä.

Tuo edellinen lause ei liity mihinkään, tuli vain yhtäkkiä mieleen.

Viime kirjoitukseeni sain paljon kommentteja ja ennen kaikkea neuvoja, kuinka hallita tätä syömävammaa. Olen kiitollinen vinkeistä, mutta kun ongelma tässä on se, että minä TIEDÄN kyllä kuinka minun pitäisi toimia. Vähättelemättä kenekään hyviä neuvoja, en usko, että kukaan, joka ei itse olisi kokenut samaa, pystyy täysin ymmärtämään tällaista käyttäytymistä. Siksi edes perheeni ei tiedä syömishäiriöstäni, tosin harkitsen vakavasti siskolle kertomista. Tiedän, mitä äiti sanoisi: ei se haittaa jos joskus herkuttelee, syö kunnon ruokaa. No herranjestas, kyllä minä sen tiedän, mutta kun minun joskus-herkuttelu on sitä, että syön vaikka pieniä kiviä enkä pysty hallitsemaan sitä ja kunnon ruoka säilyy jääkaapissa tasan sekunnin jos edes ehtii sinne asti. Ja tätä äiti ei ymmärrä, enkä kyllä ymmärrä välillä itsekään.

Välillä tuntuu, että tästä koko jutusta on tullut niin iso möykky, että uskottelen itselleni etten pysty hallitsemaan syömisiäni vaikka todellisuudessa ehkä pystyisin. Ahmiminen on pakokeino, sitä harrastelemalla pystyy unohtamaan "tärkeämmät" ongelmat. Sama juttu kuin siinä vitsissä, missä käsketään laittamaan tikku isovarpaan kynnen alle ja potkaisemaan seinään pääkivun taltuttamiseksi. Kun ahmii, lihomispaniikista tulee isompi ongelma kuin esimerkiksi huolesta vanhempien riidoista, ja loppujen lopuksi huomaa lisäksi kuvittelevansa, että laihana olisi onnellisempi ja stressaisi vähemmän ja näin kierre on valmis.

Välillä en todella ymmärrä, mikä minut saa ahmimaan.

Ja kyllä, käyn juttelemassa lääkärille tästä. Kävin myös ihan oikella syömishäiriöihin erikoistuneella psykologillakin, mutta huomasin, että tavallisen lääkärin juttusilla käymisestä on paljon enemmän hyötyä.

Ja olen töissä hotellin siivoojana, joten sen raskaampaa työtä on vaikea kuvitella. Pystyn syömään kuin hevonen, mutta kolmea kiloa irtokarkkia viikossa ei edes minun työni anna anteeksi.