Alan aina itkemään kun olen tarpeeksi väsynyt. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka.

Kerran eksyin etsiessäni postitoimistoa, missä tiesin tärkeän kirjatun kirjeen odottavan. Alkoi sataa, pelkäsin postin menevän kiinni ja aloin vollottamaan keskellä katua pyöräni kanssa. Joku mies sattui paikalle ja neuvoi tien postiin. Kumpikohan oli nolostuneempi, mies vai minä...

Kerran, sen jälkeen kun olin saanut päähänpiston (hauskan omasta mielestäni, äidin mielestä ei) lähteä resuamaan toiselle puolelle Suomea kotikotiin kahdelta yöllä, ratkesin iltapäivällä niin lohduttomaan itkuun että äiti luuli että joku olisi enemmänkin hätänä. Tätä itkukohtausta kadun suuresti, sillä melkein paljastuin kaikkine ongelmineni ja äiti kyselee edelleen onko kaikki hyvin vaikka tästä on jo puolisen vuotta aikaa.

Noin viikko sitten marketin pullonpalautusautomaatti meni tukkoon juuri kun minulla sattui olemaan iso säkillinen töistä raahattuja kaljaa valuvia pulloja palautettavana. "Kutsu myyjää" -nappia ei ollut joten juoksin kassalle (iso marketti joten matka oli vielä aika pitkä). Joku korjasi automaatin mutta loput pullot sisään ladottuani kuittini ei tulostunut. Ei kun uudestaan kassalle, ja silloin se repesi. Sössötin itkien söpölle kassapojalle että rahat jäi automaattiin ja se antoi minulle rahat ilman kuittia naama peruslukemilla koska muistin summan, vaikka oikeasti siitä näki miten sen teki mieli halata minua kassan yli..

Tänään. 8 tuntia töissä kuunnellen teinidraamaa ja vittuilua, tehden kolmen ihmisen työt ja leimautuen tiukkapipoksi kun virheistä huomauttaa. Kotiin. Lukitsin itseni asuntooni sisälle - lukko meni rikki. Naapurini sattui juuri menemään ulos kun aloin mennä paniikkin. Itkin kuin pieni lapsi. Avunhuutoja, oven jyskytystä, kauhukuvia muumioituneista ruumiista. Avaimet ikkunasta pihalle ja pelastava enkeli naapurini ruumiissa. Itkin ja itkin ja häpesin ja itkin eikä ihana naapurini ollut millänsäkään, halasi vain ja alkoi puhua muusta.

Nyt itken taas, ihan vain yliväsymyksestä, enkä saa sitä loppumaan, mutta luoja kiitos olen itsekseni. Tänään en ole edes ahminut ja töissä on enää huominen ja sitten loppuviikko vapaata ja kaikki on HYVIN mutta koska olen väsynyt, itken.

Olen aina ihmetellyt, miten jotkut ihmiset, kuten juuri naapurini tai se kassapoika, osaavat suhtautua niin hyvin parkuviin ihmisiin. Se katse, se läsnäolo. Itse menisin ihan lukkoon, enkä siis saa edes itse itseäni rauhoittumaan. Inhoan itkeä julkisilla paikoilla, häpeän sitä, vaikka ei kai siinä mitään niin kamalan noloa ole. Kai sekin liittyy jotenkin johonkin itsekontrolliin, kukapa sitä haluaisi näyttää koko muulle maailmalle miten heikko todella on. Siispä ulissit pystyyn vaan...

Mutta siis kaikki on HYVIN tänään. Töissä on kurjaa mutta onneksi keskiviikkona on palkkapäivä.

En ahminut. Ja kohta menen pesemään hampaat jotten ahmisikaan. Itse asiassa olen niin väsynyt, etten jaksaisi edes liikuttaa kättäni karkkipussin ja suun väliä, karkinhakureissusta puhumattakaan. Tämä kirjoittaminenkin tekee niin tiukkaa että suurinpiirtein makaan koneeni päällä.

Asiasta ananakseen. Joku kysyi kommentissa paljonko painan ja olen pitkä. Onko sillä muille mitään väliä? Saako joku samankokoinen synninpäästön jos minä julkistan mittani? Onneksi olen itse päässyt tästä ajattelutavasta eroon. Olen 170 pitkä ja painan liian monta kiloa ollakseni oma itseni. Ei kilomäärillä ole merkitystä, en edes omista vaakaa, luotan perstuntumaan. Mutta tässä ei todellakaan ole kyse 45 kilosta, eikä myöskään pyrkimyksestä siihen.