Jösses nyt sai Laura oikean kuningasidean! Ratkaisu tähän läskipulmaan on.... (jännitys tiivistyy) POIKAYSTÄVÄ. Voilà. Nyt onnittelen itseäni mutta tosin potkin vähän samalla, koska en ole tätä ennen hoksannut.

Silloin kun minulla oli semmoinen viimeeksi (en edes kehtaa sanoa kuinka kauan siitä on, koska tällä hetkellä voisi sanoa että ala-asteellakin minun "vie amoureuse" oli vilkkaampaa) olin tosi hyvässä kunnossa, sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vaikka en ollutkaan super rakastunut ja minulla siis oli jo tämä mukava pikku seuralainen (lue: hirviömäinen syömishäiriö), pystyin unohtamaan koko asian melkein täydellisesti. Eli jos minulla olisi poikaystävä, olisin varmaan tosi timmissä kunnossa, myös siksi, kun oksettaa ajatuskin että antaisin jonkun koskea itseeni tämmöisenä läskipallerona.

Asiassa on vaan yksi ongelma: semmoisen hankinta. Joten kaikki vapaaehtoiset käsi pystyyn. Anyone...? Iällä ei ole oikeastaan mitään väliä, eikä kansallisuudella (vaikka vannonkin joka kerta sekaantuessani ulkomaalaisiin että seuraavan kerran kyllä vaadin sentään että voidaan jutella kunnolla ja juu siis minulla on myös lievä heikkous mitä tulee ranskalaisiin miehiin), eikä ulkonäöllä eikä luonteella eikä asuinpaikalla eikä sillä onko varattu vai vapaa ja onko kaksi päätä vai peräti kolme tai kaksitoista varvasta tai paha kleptomania tai tai tai...

Onkohan eettisesti väärin toivoa poikaystävää näin itsekkäisiin tarkoituksiin?

Ja en minä oikeasti ole näin epätoivoinen.

Seli seli.

No en ole!!

Onko epätoivoista käydä tällaista dialogia itsensä kanssa?