Voi luoja tuota edellistä kirjoitusta. Ryvin niin syvällä itsesäälissä että sinne pohjamutiin ei kyllä päivä paistanut - no ei kai minnekään muuallekaan sillä koko päivän on satanut. Ryven edelleen, vihaan ja halveksin itseäni, tällaista rantautunutta valasta, edelleen, mutta nyt alkaa mahdollisesti ehkä luultavasti vähän jo epätoivo ja paniikki helpottaa. Huomenna on päivä uusi. *HUOKAUS. Ja *naurunpyrskähdys, koska tälle minun säheltämiselle ei voi muuta kuin nauraa. Samalla tavalla eilen junassa, jossa siis seisoin kuumassa ja huojuvassa vaunussa likaisen vessan vieressä noin kymmenen muun ihmisen kanssa ja joka kerta kun joku avasi sen vessan oven (siitäkin huolimatta että minä tai joku muu sanoi ettei sinne kannata mennä) niin hirvittävä härskiintyneen kusen lemu levisi jo valmiiksi tunkkaiseen vaunuun että ei tuollaisessa tilanteessa auttanut kuin kollektiivinen naurukohtaus. Joten ei kai tässä minun henkilökohtaisessa tilanteessakaan auta jäädä voivottelemaan - itsesääli ei ainakaan hyödytä mitään, sanoo nimimerkki "kokemusta on".

Jos huomenna onnistuisin edes syömään jotenkuten normaalin energiankulutuksen rajoissa, niin olisin superonnellinen. Olisin suorastaan supernainen. Maailman pelastaminen ydinvoimalaonnettomuudelta olisi helppo nakki normaaliin syömiseen verrattuna. Vaikka en kaloreita laskekaan, viimeiset kaksi viikkoa on mennyt siihen malliin, että sillä ruokamäärällä mitä minä, yksi ihminen, olen turpaani lappanut, ruokkisi pienen kylän. Joten kyllä, kuten vaakakin kotona sen ystävällisesti ilmoitti, olen lihonut ja reippaasti.

Eniten inhoan sitä, että jo parin kilon turpoaminen saa naamani näyttämään puolta leveämmältä ja kaksoisleuan oikeen tursahtamaan esiin. Vartalon saa joten kuten piiloon, mutta olisi kai vähän epäilyttävää yhtäkkiä alkaa pitää sitä burkhaa (ja heinänuhan kiusaamat silmäparkanihan nätti näky olisivatkin). Toinen murheenkryyni on maha. Olen juuri sitä vartalotyyppiä mitä en halua: littana peppu ja pienet tissit mutta niiden välissä hervoton rantapallo. Jos jättää tämän henkisen puolen tästä syömisjutusta sivuun, niin eniten vituttaa juuri se, että olen päästänyt itseni sellaiseen kuntoon etten kohta kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla. Haluan takaisin sen kevyen olon mikä minulla oli pari vuotta sitten viimeeksi. *HUOKAUS taas.

Joten huomenna huomenna huomenna rantapallo-Laura aloittaa (taas) uuden elämän jolle ei voi kuin nauraa. Mutta huumori ei kai tee pahaa missään tilanteessa...