Eilen ja tänään on mennyt jo vähän paremmin. Ei pohjalta pääse kuin ylös. Ja nukkumattomuuteenkin tottuu - ja huomenna helpottaa jo vähäsen kun saan yhden tentin pois alta. Tiedän, ettei tämä ahmimiskierre ja unettomuus ole kuin käsistä karannutta stressiä. Eikö ole jo ihan hienoa kun sen tiedostaa? Huomenna siis tentti ja tänään jopa luin. Vaikka tulisi hylätty niin tiedän tehneeni parhaani ja se riittää jopa ylihysteeriselle omalletunnolleni. Tein parhaani, eikö sekin ole aika hienoa?

Eilen en ahminut paitsi ihan vähäsen illalla mutta koska en ollut syönyt (vittuunnuksissani maanantain extrahypersupermegarepsusta) päivällä kuin omenan ja kahvia (paha!! tuosta jos mistä tulee ihan mieletön ahmimishimo) niin ei se haittaa. Koulusta kotiin tullessa en edes harkinnut kauppaan ryntäämistä.

Tänäänkään en ole ahminut, siis toistaiseksi, ja illalla menen kahville kaverin kanssa ja saan syödä ison, rasvaisen ja sokerisen kakkupalan tai munkin tai ihan minkä vaan, vaikka ahminkin kuin sekapäinen vasta toissapäivänä, koska on jeesustelua alkaa niuhottamaan jostain hikisestä pullasta kun muuten mäyssyttää kilon karkkia tunnissa. Luovuin myös vähäksi aikaa ruokapäiväkirjan pidosta ja yritän syödä perstuntumalta, siis lähinnä silloin kun on nälkä, koska monen vuoden kokemuksesta voin sanoa, ettei säännöllisesti syöminen vain toimi, ainakaan näin stressaantuneena.

Koitan selvitä päivä kerrallaan. Jokainen ahmimaton päivä on pieni voitto. Tai no jaa, jokainen sellainen päivä on pieni voitto, jolloin ei mätä tuhansia ja tuhansia kaloreita naamaansa ja käy nukkumaan vatsalaukku repeämäisillään.

Vähän sellainen inhottavan kiusallisen rauhallinen olo taas. Hassua miten tämäkin vaihtelee. Joskus revin kirjaimellisesti hiuksia päästäni kun vihaan itseäni niin raivokkaasti, mutta nyt pystyn ajattelemaan kylmän rauhallisesti, ettei tässä tilanteessa ahmiminen aiheuta muuta kuin lisää mielipahaa. Olen lihonut kuin syöttöporsas mutta eipä se ahmimalla parane. Soyez zen.