keskiviikko, 4. huhtikuu 2012

Viisi vuotta myöhemmin...

Hej pä dig... och mig! Ihan aluksi, vannon kautta paatuneen sydämeni, että on ihan täysin puhdas sattuma, että PÄIVÄLLEEN TASAN viisi vuotta sitten aloitin blogini ja että nyt PÄIVÄLLEEN TASAN viisi vuotta myöhemmin sinne palaan. Tai palaan ja palaan, ainakin nyt edes siksi aikaa, kunnes saan tämän kamalan ahdistuksen pois.

Blogilla sama aihe kuin ennenkin? Valitettavasti.

Ehkä on aiheellista tehdä pieni aikalisä. Olen Laura (edelleen), 26 vuotta, melkein turkulainen, en enää opiskelija vaan perusduunari. Pusersin koulun loppuun vuodenvaihteessa ja nyt työskentelen huonosti palkatussa, epäergonomisessa, tosi vastuullisessa ja ennen pitkää luultavasti burn outin aiheuttavassa kaikin puolin aliarvostetussa ammatissa. Ammatistani riittäköön tuo, vaikkapa kröh kröh anonymiteetin suojelemiseksi. Ja jottei tästä nyt saisi ihan väärää kuvaa, niin tarkennettakoon, että oikeasti kuitenkin pidän työstäni. Se on jännittävää, monipuolista ja tarkkaa. Vannon tämänkin kautta paatuneen sydämeni. Minusta on ihan oikeasti kiva aamuisin herätä ja mennä työpaikalle - jos nyt voi ylipäänsä olla kenestäkään kiva aamuisin herätä ja mennä työpaikalle.

Tähän väliin pakollista taivastelua: aikamoinen sattuma kyllä, että 4.4.2007 eli viisi vuotta sitten kirjoitin Yhden naisen orkesterin ensimmäisen tekstin, ja nyt 4.4.2012 palaan tänne! Mikä on etiäisen vastakohta? Takiainen? Kai tämän sattuman voisi selittää jollain alitajunnan potkulla takalistolle, ken nyt sellaiseen ylipäänsä uskoo (minä en ole vielä päättänyt, että uskonko). Olkoot blogin nimi, kategoriat, ulkoasut ynnä muut samoja. Kelpasivat silloin, joten kelpaavat nytkin.

Sitä paitsi pidän edelleen blogini nimestä. Aluksi meinasin nimetä sen Apinaorkesteriksi, mutta sitten ajattelin ettei apinoita ole kuin yksi (=minä) joten se olisi harhaanjohtava. Yhden apinan orkesteri ei kuulostanut hyvältä, joten sitten siitä tuli Yhden naisen orkesteri. Voilà.

Sinänsä tosi ahdistavaa ja jollain tavalla lapsellistakin, että viisi vuotta myöhemmin piehtaroin täysin samoissa ongelmissa. Minulla on ikäkriisi. Lähestyn kolmeakymppiä ja angstaan edelleen kuin joku kakara, syömishäiriöinen KAKARA. Ja vaikka minulla nyt sattuukin olemaan korkeakoulututkinto, ammatti, kiva vakityö (eh eh ollut sellainen kokonaista kolme kuukautta), kiva kämppä ja ihana avomies (inhoan tuota sanaa, olkoon mieluummin poikaystävä), päällimmäinen ajatus on se, että en ole elämässäni saavuttanut juurikaan mitään. Ja on aika helvetin säälittävää, että 26-vuotiaana ei ole tehnyt elämällään oikeastaan yhtään mitään. Minulla on samaan aikaan sekä kova perheenperustamis- ja pesänrakennustarve että kurniva elämännälkä ja näännyttävä seikkailunjano, plus sitten tällainen epämääräinen ahdistus ja... syömishäiriö. Inhoan edelleen tuotakin sanaa. Olkoon mieluummin vaikka ruokavamma.

Ajatus pomppii ja on vaikea jäsennellä tekstiä, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään.

Ja vaikka elämässä pitäisi olla ja onkin isompiakin asioita kuin itkeä iltapalaksi syötyä kakkutaikinakipollista, niin tämä mokoma ruokavamma on välillä niin pinnassa, ettei millään muulla ole merkitystä. Aamuisin peilistä tuijottaa turvonnut possu, enkä silti välitä tehdä asialle mitään. Sitten toisinaan taas välitän, ruoskin itseäni, puristelen läskejäni ja muutenkin kannan harteillani koko maailman tuskaa. Sitten taas syön. Napsin. Ostan karkkia, syön leipää, otan keksin työpaikalla kahvitauolla. Mietin ruokaa vähän koko ajan. En oikeastaan enää ahmi. Jäätelön ostaminen kotimatkalla ei enää johta infernaaliseen jääkaapinrosvoukseen tai vielä infernaalisempaan morkkikseen. Silti tunnen epämääräistä ahdistusta ruokaa, läskiä, pahaa oloa, naistenlehtien näin laihdut 5kg -artikkeleja, karkkipäiviä ja kaikkea syömiseen liittyvää kohtaan. Ja olen totta puhuen kiusallisen tuhdissa kunnossa nyt.

 

 

 

torstai, 3. helmikuu 2011

Keskittymiskyvyttömyyttä

Minun pitäisi olla lukemassa tenttiin. En kuitenkaan ole. Viimeinen vuosi koulua jäljellä, nyt voisi vielä ryhdistäytyä, mutta mitä järkeä muuttaa piintyneitä tapojaan enää tässä vaiheessa? En ole koskaan ollut mikään pänttääjätyyppi, ja ihan hyvin olen pärjännyt. Itse asiassa olen aina ollut hyvä koulussa, tosin vain niissä aineissa jotka minua ovat kiinnostaneet. Huomisen tentin aihe kiinnostaa kyllä, mutta... keksin vain selityksiä rauhoittaakseni huonoa omaatuntoani.

Turku on paska paikka. Vettä sataa ja radiostakin tulee tepsin peli. Tepsin peli, jessus. Ja minä en edes jaksa nousta sängyltä että vaihtaisin kanavaa.

Meillä (minulla ja poikaystävälläni, apua puhun nykyään me-muodossa) on muuttoprojekti kesken, ja vaikka rakastan muuttamista ja pakkaamista ja pahvilautasilta syömistä ja siivoamista ja sitä kun ei aamulla löydä sukkia koska on pakannut kaikki vaatteensa jo pahvilaatikoihin, minua jotenkin stressaa. Joten syön. Mom mom mom mom. Leipää karkkia pullaa juustoa. Ihan mitä tahansa mistä saa kuvun pullolleen ja mielen matalaksi. Aloitan laihdutuskuurin joka aamu ja se kestää aina kello kahteentoista asti. Tällä viikolla minulla on ollut niin naurettavan vähän tuntejakin, että olisi helpompaa saada kissa tanssimaan ripaskaa kuin minut pois jääkaapilta.

Huomaan, miten aina ahdistuksen iskiessä haen lohtua ja turvaa ruuasta. Hitto vie MIKSI? Pidän urheilusta ja pidän poikaystävästäni ja pidän kavereistani ja pidän monesta, monesta muustakin asiasta jotka toimisivat ahdistuksenpurkuna yhtä hyvin, jopa paremmin kuin joku hikinen ruispala jonka päällä on sentti voita ja toinen juustoa, mutta kun ei mene kaaliin niin ei mene. Voisin raastaa välillä tukan päästäni, mutta sittenpä vasta itseäni inhoisinkin.

 

 

keskiviikko, 2. helmikuu 2011

Kaksi pullaa ja karjalanpiirakka

Olipa kerran hillotäytteinen laskiaispulla, toinen kilpailevan leipomon myös hillolaskiaispulla sekä yksi karjalan(einesmössö)piirakka, joka ei ollut karjalaa nähnytkään. Nämä kolme ystävystä joutuivat erään naisen ruuansulatuskoneiston jauhamaksi. Sen pituinen se.

Tänään, tai no siis eilen, minun piti siis aloittaa Uusi Laiha Elämä. No se tyssäsi sitten noihin ahdistuspulliin sekä hairahduspiirakkaan. Tai no ei tyssännyt. Olosuhteet huomioon ottaen pari hikistä pullaa on aika pieni moka. Tätä juuri tarkoitin sillä, että nykyään pystyn käsittelemään tunnesyöppöyttäni, eikä satunnainen (?) ahmiminen (?) kaada enää maailmaa eikä myöskään johda siihen, että yhden liikasuupalan takia vetäisin läskiksi koko viikon kantamalla samaan syssyyn kaupasta jätesäkillisen karkkia kotiin.

Hitto vieköön, minä nautin niistä pullista!

Eikö se jos mikä tee ihmisestä terveen! Vai tekeekö sen sittenkin ihmisestä paatuneen, kun ei tunne edes katumusta?

maanantai, 31. tammikuu 2011

Yksi meno-paluu maitojunalla, kiitos.

 Hei. Ei minua varmaan kukaan muista, mutta hei silti. Palasin blogeilemaan, koska:

a) poikaystäväni on iltavuorossa ja pääni hajoaa näihin iltoihin yksin.

b) puhuin tänään kaverini kanssa koulussa siitä, miten kirjoitustaito katoaa, kun koulutöistä huolehtii copy-paste.

c) muistin em. syystä että minulla oli joskus blogikin.

d) minä en osaa enää ollenkaan kirjoittaa perinteistä päiväkirjaa ja tarvitsen jonkin sortin ajatustenjärjestelystrategian.

Esittäytyminen voisi olla paikallaan, ihan vain itsenikin vuoksi. Olen Laura, pian 25 vuotta, turkulaistunut opiskelija ja syömävammainen. Itse asiassa en ollut syömävammainen vielä vähän aikaa sitten, olin ainakin omasta mielestäni EX-syömävammainen, mutta tämä vanha kaverini mokoma piru on salaa hivuttautunut takaisin olkapäälleni istuksimaan ja ohjailee sieltä lähes kaikkea mitä teen. Minä olen parisuhteessa, onnellinen ja päässäni ei ole muuta vikaa kuin se, että se on täynnä läskiä. Vaikka ei se oikesti edes ole täynnä läskiä vaan aivokudosta joka luulee olevansa läskiä. Oikeasti olen ihan tavallinen normaalivartaloinen ruskeatukkainen kiltti ja suloinen tyttö.

Sivistyssanoilla sanoen minulla on nyt vaan relapsi syömishäiriössäni. Inhoan edelleen sanaa syömishäiriö, mieluummin määrittelen tilani ruokavammaksi, tunnesyöppöydeksi, itsekurin puutteeksi tai vaikka vain nuoruuden (?) höperyydeksi. En tunne kuuluvani mihinkään lokeroon tämän asian suhteen, ja siksi olen vähän hämilläni siitä, että mitä minun kannattaisi juuri nyt tehdä. Olen tavallaan jo hyvin sinut pikku piruni kanssa. Pystyn puhumaan siitä, nauramaan sille, maailmani ei kaadu edes tähän itsesääli-iltaan (tai siihen mitä juuri söin), pystyn KÄSITTELEMÄÄN sitä, miksi syön ja mitä syön. Olen siis ihan hyvällä tolalla, mutta minulla on joku tarve nyt vaan purkaa tätä. Huh.

Conclusion: olen vanha pieru palaamassa maitojunalla helppoon ratkaisuun eli syömään itsensä tainnoksiin aina ongelmien ilmetessä. Pilli viheltää jo, mutta voihan vanha patukin aloittaa huomenna Uuden Elämän.

 

tiistai, 28. heinäkuu 2009

Hyvää yötä ja huomenta.

Minä tein juuri jotain aivan kauheaa. Jotain aivan hirvittävän kaamean kamalaa, jota en ole juurikaan harrastellut sitten viime vuoden. KYLLÄ VAIN. Arvaatte tämän. Mutta siis EI, EI, EI, sentään se ei ala c:llä ja löydy Prismasta hintaan 7,90 euroa/kg (hintakin noussut eurolla). Tosin tämä on melkein yhtä paha. Niin paha että on ihan pakko laittaa surullinen hymiö (surio...?).

:(

Masentaa ja ahdistaa (älkää kysykö miksi kun en todellakaan itsekään nyt pysty ylianalysoimaan) ja arvatkaa, menin kauppaan ja kahmin mukaani keksejä ja jäätelöä ja söin niin että alkoi tökkiä, lapoin vain suuhuni kuin kone, ja paskalle maistui, ja lopun perin en sitten jaksanut edes syödä koko lastiani vaan nyt muutama suklaakuorrutuksestaan näverretty jäätelöpuikko makaa surullisena roskasangossa ja minä voisin vain vollottaa ääneen!

Miksi minä tein näin? Tuliko parempi olo? Eipä juurikaan. Miksi minä tein tämän niin pitkän tauon jälkeen? Totisesti, olen onnistunut melkeinpä irrottamaan itseni tästä älyvapaasta tavasta. En muista milloin viimeeksi olisin juossut tukka paskaisena (niin, aamulla masensi niin että en jaksanut edes pestä sitä mokomaa reuhkaa) lähimpään markettiin, kauhonut nolona ostoksiani liukuhihnalta kassiin, polkenut pieruverkkarit liuhuen mahdollisimman kovaa kotiin, sydän jyskyttäen huonoa omaatuntoa ja tulevaa tuskanhikeä ja lappanut ensimmäisiä nannoja naamaani jo portaikossa.

Ja nyt, tämä niin tuttu tunne.

Lueskelin vanhoja päiväkirjojani ja blogimerkintöjäni sekä siivosin tietokonettani ja kummastelin, kuinka joskus silloin syöminen hallitsi kaikkea mitä tein tai jätin tekemättä. Nyt ei enää, ja minua suorastaan kylmää ajatuskin siihen takaisin luisumisesta. Eihän niin kuitenkaan tule käymään, sillä tämä oli vain joku äkillinen itsesäälikohtaus ja harha-askel, mutta pieni ahmijan ääni sisälläni hokee herkullista mantraansa "kerran syömishäiriöinen, aina syömishäiriöinen".

Yleisesti ottaen minulla menee nykyään hyvin. Seurustelen edelleen onnellisesti, olen töissä ja pian alkaa koulu, olen melkein normaaleissa mitoissa ja mikä parasta, pääni on suunnilleen tasapainossa kaiken tämän onnellisuuden kurimuksessa. Olen kai liian onnellinen ollakseni täysin normaali. En toisinaan jotenkin tiedä edes miten päin olisin, kun kaikki on niin hyvin. Syöminen ei ole enää pääosassa elämässäni, ja olen melkein jopa päässyt rauhaan läskien käsivarsieni kanssa.

En pelkää enää jokaisen jäätelötötterön aiheuttavan helvetillistä ahmimiskierrettä enkä myöskään kiellä itseltäni muuta kuin marketin irtokarkin (paitsi nyt tästä lähin taidan kieltää myös muun irtokarkin, tavallisia pusseja ja suklaalevyjä sentään saa ostaa, mutta kauppaan taitavat onneksi jäädä koska en tunne mitään vetoa johonkin tylsään Fasun siniseen, edes keksiversioon, tai hedelmäkarkkipusseihin). Syön hävettävän vähän lämpimiä aterioita ja luulen että valmiiksi jo lähes olemattomat kokkaustaitoni ovat surkastuneet jonnekin kaksivuotiaan tasolle, mutta joka aamu toistuva tuttu ja turvallinen puuroaamiainen pitää minut poissa kuolaamasta karkkikaupan näyteikkunaa ainakin suurimman osan ajasta.

Joten miksi sitten tämä paska-annos tänään?

Nukuin viime yönä huonosti mutta pitkään, ja nyt taidan käydä nukkumaan päiväunet vain herätäkseni käymään illalla uudestaan nukkumaan. Voi olla, että silkka väsymys ajoi minut tähän. Monta päivää on ahdistanut epämääräisesti, ja nyt se kai vain purkautui ulos suklaahippukeksien muodossa. Huokaus.

Huomenna olen taas kiltti ja ihana itseni.