Laura mussuttaa karkkia. Viikon näköjään pystyn olemaan ilman, mutta täytyy kyllä sanoa että tänään oli jo fyysisesti niin paha sokerintuska ettei mikään oikeen ottanut onnistuakseen. Lupasin itselleni jo torstaina että sunnuntaina voin syödä ihan miten ison lastin tahansa, joten ei sinänsä ole sitä kamalaa morkkistakaan. Aion myös vastaisuudessa yrittää pitää kiinni tästä kerran viikossa -periaatteesta, kun yksi kaveri sanoi että se toímii. Hyvähyvähyvä. Ja löysin ihanan uuden karkkikaupan ja vielä ihan meidän työpaikan vierestä. Voi sitä valikoimaa ja hintakin oli sama kuin Makuunissa! Yleensä olen uskollinen Karkkikuninkaalle mutta tuosta tulee varmaan uusi lempparipaikka. Tai toivon mukaan tietty EI, hehe.

Töissä oli paska päivä, KIRJAIMELLISESTI. Kamala kiire ja tosi sotkuisia huoneita. Onneksi huomenna ja ylihuomenna on vapaata. Jos vaan ei tartteisi stressata hullun lailla ensi talvesta ja siitä riittääkö rahat keväällä enää edes vuokraan, niin ottaisin loparit heti. Välillä on ihan kivaakin, mutta tänään taas kerran mietin että pitäisikö vaan päästää itsensä helpolla ja alkaa nostaa opintolainaa (ja maksaa niitä sitten viisikymppiseksi asti paskapalkastaan kun näillä "opiskeluilla" en varmasti pääse ikinä hyviin töihin, niin surullista ja raivostuttavaa kun se onkin). Eli: alkaa opiskelumotivaatio taas löytyä.

Ja en todella ota lainaa ennen kuin ihan hengenhädässä. Mieluummin vaikka olen syömättä ja myyn ruumiini kokonaan lääketieteelle.

Menee taas hermot kämppikseen. Se sama avonainen tonnikalapurkki löyhkää EDELLEEN jääkaapissa ja viime yöksi N oli jättänyt kanankoiven hellalle (ja hella on edelleen ihan kananrasvaläiskissä). Minä en niitä siivoa. Sitten tunnen jotain outoa syyllisyyttä kun nyhjään vaan väsyneenä omassa huoneessani. MIKSI?? En mä ole mikään sen seuraneiti! Jos mua huvittaa olla rauhassa omassa kodissani niin sitten olen. Miksi mun pitää jotenkin selitellä sitä? Ärsyttää vaan kun toinen on niin sosiaalinen. Kulttuurisidonnaista, kai.