Aurinko on hylännyt minut. Ei tarvitse kuin katsoa ulos, enkä usko enää että kesää tänä vuonna tulee. Olen vakuuttunut siitä, että elän painajaista, mistä en pysty heräämään. Painajaista, jossa kaikki on omituisesti päälaellaan: kesä ja talvi on vaihtanut paikkaa eikä kumpikaan ole kunnollinen.

Tänä aamuna heräsin reippaana lenkille mutta perseelleenhän se hyvä aamufiilis taas meni kun tuuli niin kovaa että kengännauhatkin aukesivat. Suomen ilmastoa ei vaan ole tehty liikuntaa varten, ei siis mikään ihme että ihmiset ovat lihavia ja masentuneita. Ei tuossa muu kuin verenpaine noussut kun yritti sauvoa lumimyrskyssä eteenpäin.

Että voi olla säälittävää, että hyvä tuuleni on kiinni säästä.

Sokoksella on taas ne jotkut kahjot päivät ja siellä irttarit alennuksessa. Pitää kiertää koko paikka kaukaa vaikka pitäisi kyllä täydentää kosteusvoide- ym. varastoja (siellä on aina isot purkit halvemmalla merkkejä joita minä käytän). Huokaus. Nyt olisi niin helppoa taas antaa periksi. En tajua, miten voin olla tämmöinen saatanan paukapää, ettei kovaan kallooni mene, että jos en tänään ahmi, huomenna on jo paljon mukavampi päivä ja että jos syö vähemmän kuin kuluttaa niin laihtuu. Ei pitäisi olla niin kovin hankalaa tajuta tai sitten minä vaan satun olemaan ihan auttamattoman TYHMÄ.

Vali vali. Joskus lupaan kirjoittaa jotain positiivistakin. Toisaalta tänne kun kippaa pahan mielen heti aamusta, ei ehkä näytä niin happamelle koulussa. Toivottavasti.

Ja tänään menen bussilla. Ei toivoakaan hyötyliikunnasta.