Kuinkas sitten kävikään? Kävi niin, että jostain kumman syystä suuhuni lipsahti melkein 900 g irtokarkkia, jumalattoman kokoinen munakas (se olisi ollut oikeasti hyvää missä tahansa muussa tilanteessa), muutama ruispala, mansikkakiisseliä (se oli pahaa koska en näköjään osaa tehdä edes kiisseliä vaikka yläasteella kotitaloustunneilla sitä harjoiteltin varmaan jokaikinen tunti), nektariineja ja mitähän vielä... No ei kai sillä niin väliä, kai tuosta jo saa käsityksen siitä, että mahani on kokoa "180-kiloinen rekkamies" ja siitä, että tänään on Erittäin Huono Päivä. 

En yhtään tajua, kuinka tämä pääsi taas lipsahtamaan tähän pisteeseen. Aamulla heräsin liian aikaisin. Makasin sängyssä ja mietin, jaksanko lähteä lenkille. Söin vähän (huom huom, tässä vaiheessa EN vielä ahminut vaan olin siinä viattomassa lapsenuskossa että pystyisin käyttäytymään edes yhden päivän kuin normaali ihminen) ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin uudestaan ja raahasin läskin takalistoni (no ei se kyllä aamulla niin erityisen läskille tuntunut, liekö sen ansiota, että edellisenä iltana en siis ahminut käytännössä muruakaan) lenkkipolulle ja kyllä kannatti lähteä, sillä oudosta väsystä ja alakulosta huolimatta juoksu sentään kulki mainiosti.

Luulin jopa hetken, että olisin hiukkasen piristynyt siitä lenkistä, mutta kun ei niin ei. Ja tässä lopputulos. Kävin kaupungilla hoitamassa pakolliset asiat ja "eksyin" kotimatkalla Karkkikadulle. Hah, enpä sentään ostanut Candykingiä... Ja nyt öklöttää. Mahaan koskee ja tuntuu että olen lihonut parissa tunnissa vähintään kymmenen kiloa. Hassua, miten ruumiinkuva voikin muuttua noin nopeasti, eilen aamullahan tuntui melkein kevyelle, nyt puolestaan rantautuneelle valaalle ja raastankin tukkaa päästäni kun olen niin TYHMÄ.Vaikka totuus on, että ei tässäkään kohtauksessa nyt mitään niin erikoista edes ole, onhan tätä herranen aika jatkunut jo vuosikausia. Tuntuu vain joka kerta, kuin maailma kaatuisi niskaan.

Tyhmintä tässä taitaa olla se, että kun oikein kaivamalla kaivaa tämänkertaisen "kohtauksen" syytä, niin kaiken takana taitaa olla se, etten keksinyt mitään muuta millä täyttää päiväni kuin syöminen ja sen vatvominen. Se kun ei petä koskaan: tiedän kokemuksesta, että itsesäälissä rypeminen riittää hyvin koko illan aktiviteetiksi. Toisaalta, minua taas vähän stressaa ja se nyt on jo ihan ilmiselvää kaikille, että kun Laura stressaa, Laura syö ja sitten stressaa vieläkin enemmän. Painaa se, kun vanhemmat tulee tänne ensi viikonloppuna (joten en siis saisi ahmia jos meinaan kestää niitä ja itseäni edes yhden illan!!) ja sitten se, kun töissä on välillä niin... semmoista stressaavaa. Tuntuu, että ahdistaa jopa nämä vapaapäivät kun voisi ihan hyvin olla ahmimatta ja tehdä mitä huvittaa, mutta sitten kuitenkin jään kotiin mässyttämään karkkia ja munakasta ja toipumaan edellisestä työvuorosta.

Joten tänään olen siis rypenyt oikein olan takaa itsesäälissä lueskellen oksennus kurkussa ja mahaa korventaen muiden yhtä sekopäisten blogeja. Luulin jossain vaiheessa olevani ongelmineni jotenkin ainutlaatuinen, mutta ihan samat ajatukset löytyy noin miljoonasta blogista. Itsesääliä, suuttumusta, pettymyksiä, ahmintaa, oksentelua, uusia alkuja. Luoja. En minä halua kuulua siihen joukkoon, kaikella kunnioituksella itseäni ja teitä muita syömishäiriöisiä kohtaan. Voi kunpa joskus vielä voisin syödä voileivän joutumatta taistelemaan himoa vastaan syödä samantien koko pussillista. Voi kunpa oppisin joskus vielä välttämään tätä oksettavaa oloa. Voi kunpa joskus vielä voisin pitää valkeaa t-paitaa miettimättä miten läskimakkarat näkyy.

Ehkä tämä kaikki johtuu vain siitä, että on maanantai. Inhoan maanantaina. Ennen aloitin uuden elämän aina maanantaisin, nykyään aloitan sen aina huomenna. Kuten tässäkin tapauksessa. Huomenna. Piste. Huomenna alkaa the ultimate weight loss challenge ja tervehenkinen ei-ahmijan elämä. Piste. Piste. Piste.

Aloitan syksyllä uudessa koulussa ja en halua aloittaa sitä tämän kokoisena. Olen mielettömän innoissani jo pelkästään siitä, että vihdoin uskalsin hylätä akateemisen tulevaisuuteni (ja paskat, jatkamalla tuolla olisin kahdenkymmenen vuoden päästä löytänyt itseni Siwan kassana tai edelleen kerrossiivoojana) ja hakea jonnekin muualle, puhumattakaan siitä, että olen aloittamassa jotain mikä minua oikeasti kiinnostaa ja josta saa konkreettisen ammatin. Kuitenkin ärsyttää tässäkin asiassa tämä läski/syömisosasto, vaikka sinänsä sillä ei edes ole mitää tekemistä opiskelun kanssa! Jo parin kilon laihtuminen auttaisi tsemppamaan ja pääsemään alkuun. Tämä saamarin läskipatja kirjaimellisesti toimii eristeenä minun ja elämän välillä.