Mutta ei silloin kun niitä ahmii. Siinä kun kunnon kotihengettärenä pyöräytin niitä punajuuripihvejä pakkaseen niin tekaisin muutaman karjalanpiirakan samalla uuninlämmityksellä. Niidenkin piti mennä pakkaseen ja maltilliseen kulutukseen, mutta ahmin ne kaikki. Hih. Vahinko ei ole suuren suuri koska niitä ei ollut montaa ja niissä oli mukana pari nahistumisvaarassa olevaa porkkanaa ja vedin ne vieläpä barbaarimaisesti pelkiltään kun päällysteitä ei öhöm liiemmälti ollut mutta silti! Minä ahmin, helvetti, kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta ahmin taas.

Mistä vetoa  niin en saa tätä loppumaan ennen kuin koulu alkaa. Koska sitä minä stressaan ja siksi ahmin joka päivä. Se jotenkin oudolla tavalla poistaa ahdistuksen tai ainakin muuttaa sitä niin, että sen sijaan että olisin huolissani vaikka siitä etten löydä oikeaa luokkaa ekana päivänä, olenkin huolissani siitä, että läski roikkuu. Vaikka en minä edes stressaa mitään luokkaa. Olen niin tottunut että eksyn joka kerta, että olen jo valmistautunut lähtemään maanantai-aamuna kahta tuntia ennen etsimään oikeaa paikkaa.

En minä tiedä mitä minä sitten edes stressaan. Tai nojaa, onhan tämä iso muutos, mutta en minä ole koskaan ennen stressannut edes omin päin ulkomaille lähtöjäni.

Pikkuasioista ahdistuminenkin on syömishäiriön lieveilmiöitä.

Huomenna en ahmi. Ja käyn lenkillä. Nämä saamarin sadesäät ja itseaiheutetut en pysty liikkumaan -ähkyt ovat ryssineet liikuntaharrastukseni tältä viikolta lähes totaalisesti ja pääni meinaa haljeta kun en pääse juoksemaan. Äsken kävin sentään, karjalanpiirakat painona mahassa, säälittävällä iltalöntystelyllä mahdollisimman syrjäisellä lenkkipolulla koska ajatuskin siitä, että "lenkkeilisin" meritursaana puolen kaupungin kanssa olisi musertanut minut. Ajatukset taas vähän selkeni, jos liikunnasta ei voikaan tässä yhteydessä puhua. En tarvitse lenkkeillessä mp3-soitinta koska omassa päässäni on virikettä ihan riittämiin.

Eli huomenna en ahmi. En karkkia, en suklaata (vahingosta viisastuneena en mene koko viikonloppuna lähellekään K-kauppoja), en karjalanpiirakoita, en punajuuripihvejä, en yhtään mitään. Ja tänä viikonloppuna läski-Laura ei myöskään ansaitse karkkipäiväänsä, eiköhän sitä ole vietetty tässä jo aika kauan. Ei kun väärin: läski-Laura ei edes HALUA syödä sikamaista lastia karkkia turruttaakseen mahansa ja päänsä. Nyt loppui nämä herkkukestit. Putte-Possu voi painua helvettiin eikä Laura edes olisi halunnut olla mukana.