Yhden naisen orkesteri nousee lavalle jälleen. Me voilà, lösönä, pöhönä ja erittäin angstisena. Mikä yllätys.

Tänään en ole syönyt karkkia. Enkä eilen. Mutta torstaina kyllä - kymmenen irtokarkittoman päivän jälkeen. Ei minua se vituta, perjantaikin oli sokeridarrasta ja vellovasta tunteesta mahassa huolimatta oikein onnistunut päivä. Minua vituttaa, koska eilisillasta asti olen vain maannut sängystä nousten välillä vessaan ja välillä jääkaapille. Ja kaikk' on mänt, siis kaikki se sapuska, mihin iskä ja äiskä syyti marketissa rahojaan viime viikonloppuna. Ne rahat ja ruuat meni Kankkulan kaivoon, eli minun kitaani, eli totaaliseen hukkaan. Nekin rahat olisi mieluummin voinut lähettää vaikka Afrikan lapsille. Nyt ne kysyy mitä haluaisin joululahjaksi. Voi jeesus kristus, ei näin tuhma lapsi mitään saa.

(Ja vaikka sanon, etten halua mitään niin pukinkontista hyppää syliini ainakin niin monen monta suklaarasiaa ja -levyä, että ahmija minussa ei pysy housuissaan. Nekin joulunamut voisi lähettää lentopostina suoraan Afrikkaan. Ja huom, ne on isovanhemmat ja muut sukulaiset jotka sitä suklaata syytää, ei onneksi äiti ja isä.)

Väsyttää koko ajan. Nukun varmaan puolet vuorokaudesta, mutta silti odotan aamusta asti vain sitä, että kello tulee niin paljon, että on suunnilleen säädyllistä mennä nukkumaan. Koulussa oli aika kamala viikko. Tai no ihan normi, ja muutenkin melkein mukava, mutta kun olen niin uupunut, että meinaan pillahtaa itkuun jo vaikka siitä, että kynä putoaa lattialle. En ole saanu varattua aikaa sinne terkalle. En vain kehtaa mennä sinne vollottamaan suoraa kurkkua, sillä sitä se olisi, tiedän sen testaamattakin. Minulla tarvitsee olla edes pieni kulissi mukanani ja tässä menee nyt vähän aikaa että saan sen taas pystyyn.

Lumentulo sentään auttaa vähäsen. Koulumatkani venyvät, kun jään innoissani pyörimään mihin tahansa katuojaan missä vain on vielä vähänkin koskematonta lunta. On jotenkin niin riipaisevan kaunista. Rauhoittavaa. Kylmää. Jouluista. Inhoan joulua, mutta kun on lunta niin sekin on melkein siedettävää.

Olen ihan pihalla tästä koko sh-roskastani. Tällä viikolla olen ahminut huomattavasti vähemmän kuin yleensä, mutta silti se pyörii mielessä jatkuvasti. Välillä tuntuu ihan uskomattomalle, että elämäni on tätä. Luin äsken edellisen kirjoitukseni ja mietin ihan tosissaan, että olenko tämä minä. Luulen, että väsymyksenikin johtuu vain tästä. Sekä henkisesti että jo ihan fyysisestikin - onhan se kuluttavaa syödä vuosikausia lähestulkoon pelkkää karkkia ja puuroa. Olen kuitenkin ällistynyt, miten perusterve olen. Perheelläni tuntuu olevan flussa koko ajan, minä en edes muista milloin viimeeksi olisin ollut kuumeessa (kop kop koputetaan puuta, sillä olisiko kunnon influenssa kiva ylläri juuri nyt kun koulussa on meneillään ihan täysi kaaos lukuvuoden lopun kunniaksi?). Ehkä irtokarkki luo jonkinlaista vastustuskykymutaatiota...

Huomenna yritän laittaa normaalia ruokaa ja käydä ostamassa edes maitopurkin kaupasta. Tämän suhteen mopo on karannut ihan täysin - ehkä se sitten päätti mennä sinne Afrikkaan. En muista milloin viimeeksi olisin käyttänyt sellaista hienoutta kuin kattilaa. Minun pitäisi pitää parempaa huolta itsestäni. Syödä monipuolisesti ja kai yksinkertaisesti vain lakata ajattelemasta tätä syömishäiriömörköä.

Syömishäiriö. Inhoan koko sanaa. Ei siinä ole mitään, mihin voisin samaistua. Huvittelin tänään lukemalla muita samaan kategoriaan liittyviä blogeja, eikä niissäkään ole mitään mihin voisin, tai edes haluaisin, samaistua. Blogit, joita 15-vuotiaat tytöt koristelevat surumielisten, törröluisten mallien kuvilla ja joissa pyöritellään päivästä toiseen samoja viittäsataa kaloria ovat minusta kamalan säälittäviä. Eivätkä ne tuo minulle mitään. Minä olen jo ihan tarpeeksi surumielinen valmiiksi ja törröluiseksi en edes pyri. Eikö olisi paljon hienompaa olla terve, hymyilevä ja kaikin puolin hyvinvoiva ja onnellinen?

On kai ihan hyvä, että edes tiedostan, että haluan olla terve.

Mutta milloin pääsen tästä eroon?

Ja miten?