Kolmen päivän mieletön ahmimisputki takana ja olo on kuin piestyllä. Minkäköhän takia taas tein tämän itselleni? Pakko lopettaa tähän, sillä tuntuu ettei kroppa enää kestä tätä mättöä. Liikun todella heikoilla jäillä sillä eilen olin jo vähällä korkata varaviinipullonkin, ihan yksin, täydellisen toivottomana ja ahdistuneena. Hienoa, olen siis melkein alkoholistikin.

Eilen illalla ajattelin, että koko seuraavan viikon kyllä makaan sängyssä ja ulisen omaa surkeuttani. Tänä aamuna kuitenkin etsin kaapista isoimman hupparini ja menin lenkille (kuin kohtalon ivasta joka bussipysäkillä oli ihmisiä ja muista lenkillä olijoista vähintään puolet oli niitä sellaisia langanlaihoja naisia joilla on lenkillä huulipunaa ja ne keskittyy joka askeleella näyttämään tyrmääville eikä ne siis edes hikoile, ja tunsin siis itseni entistä surkeammaksi vyöryessäni ohi rumassa hupparissa naama punaisena ja kaksoisleuka tutisten). Olen kuitenkin iloinen, että menin. Mitä se muka auttaa jos jätän tukan pesemättä ja kyyhötän sängyssä vihaten itseäni? Todella halveksin itseäni tällä hetkellä mutta kai sitä on silti yritettävä taas eteenpäin.

En ymmärrä, miten sain tämmöistä takapakkia aikaan. Luulin jo taas hetken, että tämä juttu alkaisi järjestyä pikkuhiljaa. Eihän kolme päivää + järjetön määrä karkkia nyt minun mittakaavassa ole edes paha, mutta sattui taas niin pahaan saumaan. En halua palata siihen mistä aloitin, enkä nyt tarkoita pelkästään sitä että nyt saan edes farkut survottua jalkaan kun vielä vuosi sitten en. Tarkoitan sitä, että pääni on taas melkein yhtä sekaisin kuin silloin joskus kun tämä homma räjähti lopullisesti käsiin.

Tai ymmärrän minä, mitä yritin taas syömisellä hallita: stressiä. Koulu loppui. Enää yksi tentti ja yksi palautettava työ jäljellä. Vapaus. Ruokavankila. Perhehuolia. Itsetunto-ongelma. Työ. Tulevaisuus. Ruokaruokaruoka. En kai sittenkään osaa sopeutua muutoksiin, edes pieniin, vaikka niin olen aina luullut (miksi oi miksi minun pitää siis yrittää lievittää muutoksen aiheuttamaa painetta ruualla varsinkin kuin tiedän miten paha noidankehä siitä tulee?).

Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Hah, koiran kokoinen jänis hyppii tuossa minun ikkunan alla!

Ensi töikseni taidan kaataa sen viinipullon viemäristä alas. Sitten voisin siivota, koska huoneeni alkaa muistuttaa jotain syrjäytyneiden yöpaikkaa. Sitten voisin tehdä sen koulujutun valmiiksi (eilen illalla väänsin sitä puoleenyöhön mutta sain myös sen viimeistelyä vaille tehtyä, jee hyvä minä).

Jossain välissä pitää kai syödä jotain... Yritän tänään vältellä kaikkia kontakteja ruuan kanssa.

Kai se tästä taas. Pakkohan sen on. Tämän aamun lenkki ja se, että sain tukan pestyä oli jo hyvä alku. Pitäisi vaan rauhoittua ja lakata ajattelemasta millaisen pettymyksen taas tuotin itselleni. Sellaista sattuu... Kai... Vähän liian usein tosin...