Kuten otsikko sanoo niin tänään(KÄÄN hitto alkaa jo kyllästyttää tämä itsesäälissä rypeminen) ei ole Hyvä Päivä. Ei aavistustakaan mistä tämä taas alkoi, sillä aamulla oli ihan ok fiilis ja töissäkin ihan mukavaa vaikka respassa olikin aamulla avaimia hakiessa heti ekana vastassa se valittaja-kyrpänaama-akka joka ei edes tervehdi, kun menee ohi ja vaikka oli aika painostava ja pilvinen ilma. Nyt sitten sataa eikä sekään sinänsä vituta niikuin yleensä. Tämä on vaan niin... tätä. Minua ja minun surkeaa elämääni kai. Jessus mitä itsesääliä, potkaiskaa joku minua. Ihan kuin olisin maailman ainoa ihminen. Vähän perspektiiviä, Possu, mulla sentään on asiat ihan suht hyvin.

 

Eli tänään olen...

1. syönyt karkkia MUTTA en irttareita vaan ranskanpastilleja ja Fazerin keksisuklaata.

2. nyppinyt säärikarvoja pinseteillä -mahtavaa ajantuhlausta.

3. katsonut roskaa telkkarista ja tällä linjalla aion jatkaa loppuillan.

 

Nyt on tiistaihin asti töistä vapaata ja pitäisi kehitellä jotain tekemistä ettei ihan rypisi itseään kuoliaaksi. Mutta kun. Ei vaan JAKSA. Ei kiinnosta. Ei huvita. Sisko ja sen AVOMIES (nekin on niin perkeleen vakiintuneita ja yltiöonnellisia) on menossa porukoille viikonlopuksi tai siis äiti ja isä kyllä lähtee matkoille mutta veli on kotona, ja sukulaisuus velvoittaisi menemään myös, ja siskon ja veljen näkeminen tekisi minulle oikesti hyvää (sen sijaan että vaan nyhjään täällä itekseni ja mietin typeriä murheitani) mutta kun ei vaan jaksa. Olen paska sisko ja paska tytär. Välillä uskon olevani täysin epäonnistunut yksilö, iso lihava pettymys kaikille.

 

Miten tästä olosta pääsee eroon... A sanoo että ammattiauttaja oikeasti auttaa ja että asioista pitää puhua. Mutta miten joku muu muka tietäisi paremmin mitä tehdä elämälläni kuin minä itse. Periaatteessa minulla ei ole mitään hätää, kaiken pitäisi KERRANKIN olla niin pirun hyvin, mutta ei. Ei vaan toimi. Kiinnostaa kuin kasa paskaa, kaikki. En jaksa edes harkita aloittavani huomenna Uutta Elämää, hyvä jos jaksaa aamulla nousta sängystä ylös. Pakko vaan sinnitellä päivä kerrallaan.

 

Luojan kiitos huomenaamulla saa edes nukkua pitkään. Monen päivän työputki, aikaiset aamuherätykset ja liikaa erittäin huonosti nukuttuja öitä takana. Joku tuntematon stressi taas. Ihokin ihan kamalassa kunnossa ja univaikeuksia ja omituista väsymystä ja itkuisuutta. Välillä oikeasti tekisi mieli vaan heittäytyä lattialle ja parkua sydäntäsärkevästi kuin rättiväsynyt pikkulapsi. Tällaisinä hetkinä tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Perheelle ja kavereille pidän kulissit yllä, hyvin menee juu juu, mutta oikeasti haluaisin lähinnä haistattaa pitkät kaikille ja niiden täydellisille elämille ja vaan häipyä.

 

Viime kesänä olin ihan yksin Pariisissa eikä kukaan tiennyt mitä tein tai missä olin. Se vapauden tunne, se että kukaan ei olisi tiennyt vaikka olisin jäänyt metron alle, oli niin huumaava, että voisin itkeä kun en tunnu saavan sitä mistään täällä Suomessa. Täällä kaikki on niin tuttua, niin pientä. Isoissa kaupungeissa tuntee itsensä yksinäiseksi, mutta hyvällä tavalla. Istua yksin puistossa ja hymyillä ohikulkijoille, joita ei enää ehkä koskaan tule näkemään. Hikoilla metrossa sadan muun ihmisen kanssa, hengittää samaa tunkkaista ilmaa ja silti ei tietää niiden elämästä yhtään mitään, arvailla vain kassin ta tukan tai silmälasien perusteella että mitähän tuokin Florence ja kaunis musta nainen tekee työkseen, kenen kanssa elää ja onko onnellinen. Olla osa sitä massaa. En osaa selittää sitä tunnetta, se pitää itse kokea ja se on minun mielestä maailman hienoin tunne.