Itse asiassa tänään on ollut jopa ihan siedettävää. Ahmimishimo on jotakin sikamaista - ei mikään yllätys - mutta en ole siltikään pahemmin syöpötellyt. Ei vaan viitsi taas vesittää kaikkea edistystä. Makuuni tosin on auki (ajoin pyörällä ohi) ja ja ja... Voisin tappaa parista karkista. Voisin räjäyttää pommin metrossa koko pussista. No ei nyt sentään mutta sokerinhimo on VALTAVA sillä johan sitä on maanantaista asti eletty puutteessa.

Sisko ja sen avokki tulee huomenna tänne käymään vaikka äiti ja isä ei pääsekään. Vähän ristiriitaiset tunteet sen suhteen. Yritän kovasti olla ahmimatta stressiini, vaikka mitä helvetin stressattavaa tuossa muka on. Että osaa ottaa päähän olla tämmöinen vainoharhainen pullero. Ihan kuin ketään oikeasti minun läskit kiinnostaisi ja mitä sitten vaikka kiinnostaisikin. Itse se on jokaisen ihransa kannettava. Ei ne kuitenkaan ole pelkät läskimakkarat mitkä minua vaivaa, se on se huonommuus mitä olen tuntenut kakarasta asti täydellisen siskoni rinnalla. Ehkä tämä lihomisongelma vaan kärjistää koko tilanteen, se on se ultimate epäonnistuminen jonka voin tehdä.

Näin unta viime yönä että ostin itselleni kokonaisen kakun ja söin sen noin viidessä sekunnissa isolla lusikalla ihan itsekseen. Ei kovin kaukana todellisuudesta, tosin kokonaisen kakun ahmimista en ole vielä kokeillut, melkein kaikkea muuta kyllä. Heräsin aamullakin se perhanan kakku mielessäni. Ruoka on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen aamulla ja kaikki hetket siinä välissä mitä mietin, joten eikö tämä minun touhu aika sairasta ole. Toisaalta mietin koko ajan miten ihanaa "sitten" (huom! epämääräinen ilmaus) on kun olen taas normaalimitoissa ja suunnilleen järjissäni. Välillä tuntuu että pää halkeaa tästä sisäisestä taistelusta. Pitäisikö hankkia elämä (siis viimeinkin). Vai pitäisikö antaa kiusaukselle periksi ja antaa itsensä todella lihoa semmoiseksi, joka ei pysty enää edes omin avuin vessassa käymään. Sekö sitten hauskaa olisi, vai, olisiko, MITÄ?