Okei. Tunnustan. Eilen karkasi karkkimopo käsistä ja pahasti. Näin ei voi jatkua. Kun annan himolle pikkusormen, se ahmaisee koko käden. Kaikki alkoi torstaina kun annoin itselleni luvan syödä ihan mitä halusin ilman kontrollia. Sama meno jatkui perjantaina - astetta pahempana. Ja eilen sitten räjähti koko homma käsiin ja jos nyt en laittaisi terveellä järjellä (jota minullakin näköjään on edes hippunen tallella) stoppia tälle kierteelle, niin ahmisin tänään taas parisataa grammaa isomman pussillisen karkkia plus jotain muuta yhtä epäterveellistä.

Inhoan liian tiukkaa kontrollia ja kaikenlaisia sääntöjä ja rajoituksia, mutta ei kai se auta kun pistää itsensä talutushihnaan ja piiskata itseään semmoisella natsikurilla että todella opin. En halua tulla neuroottiseksi mutta en halua olla tällainenkaan. Miten voikin olla näin hankalaa tasapainoilla niinkin yksinkertaisen asian kuin syömisen kanssa? Inhoan olla tällainen 2000-luvun lellipentu jolle on kaikki kannettu kuin tarjottimella ja sen takia täytyy keksiä itselleen joku uusi ongelma. Ei kai itsensä ravitsemisen tarvitsisi näin monimutkaista olla, ruoka on vain polttoainetta herranjestas. Ei kai kukaan tankkaa autokaan niin että bensa tursuaa tankista yli.

Eli nyt siis alkaa totaalikieltäytyminen. Ei irtokarkkia Lauralle ja elämänhallinta takaisin päiväjärjestykseen. Ajattelin alkaa laittamaan euron purkkiin jokaisesta onnistuneesta päivästä, jollaiseksi siis lasken normaalit ruokailut plus edes puolen tunnin ulkoilun (en viitsi tähän enää sotkea iloista asennetta koska se tulee sitten itsekseen jos tulee). Repsu nollaa saldon (jonka voisin itseni kiusaksi lahjoittaa vaikka hyväntekeväisyyteen mikä siis ei olisi ollenkaan hassumpi idea). Laskeskelin, että seitsemän euroa viikossa on pienempi summa kuin mitä minulla menee ahmimiseen (*häpeää mutta kaivetaan nyt luurangot perin pohjin kaapista), mutta aloitetaan nyt tuolla.

Sitten mietin, että mihin noita ahmimisaneita kerään. Tottahan toki ensin mielessä vilahti että kerran kuussa saan KUNNON orgiat, mutta sitten taas se terveen järjen hippunen sanoi, ettei ahmiminen ole mikään palkinto, pikemminkin rangaistus. Sitten ajattelin että voisin ostaa jonkun kivan cd:n tai vaatteen tai laukun tai KENGÄT tai astian tai tai tai mitä tahansa mitä mieleni tekisi, mutta kun ostelen muutenkin kaikenlaista (tätä sentään normaaliuden rajoissa, hehe, sentään en ole shopaholic)... Ehkäpä siis vaan säästän. Tulevaa Pariisin elämääni varten. Tavoitteeni on, että tililläni on aina rahaa lentolippuihin Pariisiin, sillä se antaa tietynlaista turvaa, sellaista, että täältä helvettiin pääseminen ei jää ainakaan rahanpuutteesta kiinni.

Olen aika surullinen, että olen taas palannut tähän kamalaan ahmimiseen silloin kuin olen ahdistunut, vaikka hetken aikaa luulin jo edistyneeni ihan kohtalaisen hyvin. Olen surullinen ja pettynyt itseeni. Tuotan itselleni liian usein pettymyksen. Pitäisi keksiä joku fiksumpi tapa hallita ahdistusta kuin syödä. Ennen pitkää vielä todella tuhoan terveyteni tällä tavalla.