"Olen onnellinen mutta en ekstaasissa", erästä Lassi ja Leevi -sarjakuvastrippiä lainatakseni. "Hyvä kausi" on jatkunut (enemmän tai vähemmän hyvin tosin) jo maanantaista - sitä ennen kyllä oli aika paha "paha kausi", hehheheh. Hyvähyvähyvä siis. Kysymys kuuluukin: enkö vaan voisi olla ihan perusonnellinen, kun kaikki on nyt "ihan ok" (ainakin näennäisesti)? Mitä hittoa minä itseltäni vaadin, jotain ihme hypetystä 24/7?

No ei... Pelkään koko ajan ahmimiskohtausta. Vaikken ahmisikaan, ruoka pyörii jatkuvasti mielessä. Eilen kävi vähältä piti -tapaus. Söin Fazerin keksisuklaalevyn, mutta tällä kertaa ilman suuria tunnontuskia sillä "normaalisti" olisin voinut marssia kauppaan ja ostaa kaksi suklaalevyä, keksipaketin, jäätelöä, ranskanleipää, hilloa, nutellaa ja margariinia, ja sitten illemmalla mennä toiseen kauppaan (Prisman kassat alkaa jo tunnistaa minut ja herkkulastini) ostamaan vielä toisen samanlaisen satsin koska "eihän lisäahmimisella ole enää mitään merkitystä". Tänään sitten olen mättänyt puuroa ja omenia mahan täyteen, jotten vaan tylsyyksissäni ostaisi sikamaista pussia karkkia. Huokaus.

Viime lauantaina kävin katsomassa leffassa Kimpassa (Ensemble, c'est tout en francais). Syyyyyyvä huokaus. En voi mennä katsomaan ranskalaisia leffoja, komedioitakaan, kenenkään kanssa, koska alan aina vollottaa, kun tulee niin helvetin ikävä Ranskaa ja tässä tapauksessa Pariisia. Yksin leffassa on kyllä taivaallista olla. Tuolla näytöksessä oli ehkä viisi ihmistä minun lisäkseni ja fiilistelin siis melkein itsekseni. Illalla oli niin rappioromanttinen olo, että söin - ollakseni oikeen kunnolla KUNNOLLA rappiolla - purkillinen nutellaa veitsellä suoraan purkista, se on ainoa asia, joka Ranska-ikävään edes vähän auttaa.

Keskiviikkona täytyy mennä kotiin, ja kuolen varmaan stressiin ennen kuin pääsen edes junaan. Miten voin olla näin paska tytärkin kaiken lisäksi? Kävin viimeeksi kotona syykuun alussa ja soitan noin kerran viikossa, koska en vaan... jaksa. Sisko ja sen kylkeen kiinni kasvanut poikakaveri ei pääse tulemaan silloin, eikä myöskään veli (joka raukka nukkuu metsässä ja leikkii sotaa armeijan harmaissa). Joudun siis kuuntelemaan äitin ja isän tappelua neljä päivää ihan yksinään. Lisäksi pelkään jo valmiiksi, miten koitan purkaa ahdistustani tyhjentämällä porukoiden TURSUAVAT herkkukaapit (siis oikeesti, laskin viimeeksi käydessäni, että niillä oli ainakin kuutta eri lajia keksejä, pidä siinä sitten itsesi kurissa, sama kuin laittaisi narkkarin töihin apteekkkin).

Olen iloinen, koska pakotin itseni uimahalliin torstaina. Rantautunut valas tosiaan. Kulahtaneessa, ehkä jostain yläasteeltä peräisin olevassa Adidas-uimapuvussani (joka on oikeasti vielä ihan valaan värinenkin!!) tunsin itseni ihan pelleksi uimahallissa, jossa en ollut ennen edes käynyt, mutta onneksi älysin mennä aamupäivällä, jolloin siellä on suurimmaksi osaksi vain eläkeläisiä. Ihan kuin kukaan muka minun ihrapanssaristani olisi kiinnostunut, oli sitten minkä ikäinen tahansa. Itse se on läskinsä kannettava.

Eli kaiken kaikkiaan, au total, menee hyvin, mutta voisi mennä paremminkin. Käynnissä on paniikkilaihdutus ennen kotiin menoa (five days to go) ja tavoite olla lihomatta kotireissun jälkeen takaisin entisiin mittoihin kahdessa päivässä. Huomisen ja ylihuomisen olen "onneksi" töissä, onpahan jotain muuta tekemistä kuin katsella uuden kämppiksen Y:n hulluja touhuja (eilen se läksi ulos vesisangon ja kloriittipullon kanssa, pesi varmaan jalkakäytävän ennen kuin pystyi kävelemään sillä). Tänään sitä paitsi oli oikeen kiva päivä koulussa ja muutenkin, ja aurinko paistoi ja trallalaa, luulin hetkisen jopa olevani onnellinen.

Ja tästä päästään siihen, mistä aloitin (voi jösses tuntuu todella kuin koko elämäni olisi peli, jossa saan joka kerta palaa takaisin lähtöruutuun -kortin). Ehkä siis on aika lopettaa.