En usko, että tämän alemmas enää pääsee. Elämäni on kuin joku surkea b-luokan elokuva jota kukaan ei edes vaivaudu katsomaan. Pahinta siinä on kuitenkin se, että olen itse sekä pääosan esittäjä että ohjaaja. Teen tämän kaiken taas ihan itse.

Olen tuntikausia tehnyt kirjaimellisesti itku kurkussa yhtä koulujuttua jonka piti olla valmis jo ajat sitten. Syön kylmää purkkihernekeittoa koska kaapissa ei ole enää mitään muuta ahmittavaa - ehdin jo hotkia kaiken muun suuhuni kuin heinäsirkkalauma plus tietysti hakea ison pussin irtokarkkia kaupasta. Pyörässä ei edelleenkään ole sitä satulaa ja vain se estää minua lähtemästä hakemaan vielä lisäsapuskaa ABC 24h-marketista tai Hesen autokaistalta. En jaksa kävellä koska kengät jotka eivät koskaan hankaa hiersivät jalat rakoille ja lisäksi sattuneesta syystä maha on vähän tiellä. Pyörin itseaiheutetun mahakivun lisäksi myös hirvittävien menkkakramppien kourissa, särkylääkkeet on loppu ja edellämainituista syistä en voi lähteä apteekkiinkaan (ja tällä naamalla ja näin paskaisella tukalla ja verikoetökitysjäljillä kyynertaipeessa heittäisin itsekin itseni ulos apteekista ilmiselvänä vaarallisena narkkarina). K lähti tänään kesäksi kotiin ja minulla on jollain kieroutuneella tavalla melkein ikävä sitä. Y paiskoo ovia ja mietin koko ajan että millä keinolla se meinaa minut myrkyttää.

En ole ahminut näin varmaan puoleen vuoteen enkä muista milloin viimeeksi olen ollut yhtä lohduton. Miksen minä osaa tehdä elämästäni hyvää elokuvaa?