Oikea vastaus: Lauralla.

Ahmin taas. Kyllä vain. Ja kunnolla. Taaspa tuli todistettua, miten ahmiminen on lähes mahdotonta lopettaa yhden päivän jälkeen. Putki siitä tulee, kunnon putki tai vyöryvä lumipallo jota ei pysty enää pysäyttämään kun se kerran alkuun pääsee.

En tajua, mikä helvetti minua vaivaa, varsinkin näin alkuviikosta, AINA. Minulla oli ihana viikonloppu poikaystäväni kanssa, ja sen sijaan, että keskittyisin sen muistelemiseen ja seuraavan suunnitteluun, minä ahmin, ja siten ryssin sekä muistelun että suunnittelun. Idiootti, lihava idiootti. Kuinka paljon voikaan itseään tällä hetkellä halveksia.

Tämä ristiriita repii pääni kahtia. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin olla terve ja normaali ja olla edes yhden kokonaisen päivän miettimättä ruokaa joka sekunti. Toisaalta, tämä ystävä-viholliseni nimeltään Ruoka tarjoaa minulle lohtua, turvaa ja viihdykettä silloin kuin kaikki muu menee päin vittua. Tai näin se ainakin minulle uskottelee. Miksen voi käyttää ruokaa polttoaineena, jonakin jota vain pitää syödä jotta jaksaa tehdä muuta, kuten maapallon kuusi miljardia muutakin ihmistä? Tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan yksin tämän jutun kanssa. Että kaikille muille on itsestään selvää mennä koulun ruokalaan syömään lihamureketta ja vaaleaa leipää, herkutella illalla pikkupussilla irttareita ja aamulla syödä niin, että jaksaa taas odottaa koululounasta. Ilman morkkista, ilman lihomista, ilman ajattelua. Miksi minä en voi olla myös sellainen?

Huomenna olen kunnolla. Yritän. Ei paineita, ei itseinhoa. Huomenna herään hyvällä mielellä. Yritän. Ei paineita, ei itseinhoa.