Okei eilen karkasi taas mopo käsistä, mikähän siitä on ettei aikuinen ihminen vaan osaa syödä kuin aikuinen ihminen. Mutta luojan kiitos en sitten mennyt enää ostamaan sitä karkkia. Jos pyörä olisi kunnossa niin olisin mennyt. Siksi siis lykkään ja lykkään sen viemistä sinne korjaajalle, sillä kun pääsee niin pirullisen nopeasti ostamaan turmiollisen satsin herkkuja lähimarketista tai tarpeen tullen jopa kauempaa. Ja sitä paitsi tuskin sitä vappuna kukaan korjaisi. Vien sen siis perjantaina.

Tänään kävin superhyvällä lenkillä. Uskallan jo juosta kunnolla, sillä polvi tuntuu olevan vihdoin täysin kunnossa. Juokseminen pitkästä aikaa on  m a h t a v a a. Varsinkin aamuisin, näin KESÄLLÄ (pidän tätä jo kesänä koska juoksin teepaidassa ja kaivoin jopa lippiksen esille koska naamani alkaa olla aika monta astetta ruskeampi kuin muu kroppa ja se näyttää aika hassunkuriselle). Rakastan aamulenkkejä, lähtee päivä hyvin käyntiin.

Tänään yritän taas tsempata syömisen suhteen. Pitäisi syödä paremmin, TIEDÄN. Se lääketutkimuskin jäi sitten kiinni säälittävän alhaisesta hemoglobiinista. Jipii, olen siis aliravittu läski. Kuulostaapa hienolle. Luulen että tilanne paranee ei vain rautatablettien (yök maistuu sille kuin imeskelisi kolikoita) vaan myös muuton (kuukausi enää ja sitten au revoir Y joka tänäänkin pesi itsensä hammasharjalla) ansiosta. Täällä en kertakaikkiaan halua laittaa ruokaa kun joku on koko ajan selän takana kyttäämässä. Omassa kämpässä voin ihan OPETELLA laittamaan ruokaa kunnolla silloin kun haluan eikä kukaan tule nalkuttamaan jos sämpylät on rumia.

En malta odottaa että pääsen helvettiin täältä. Olen jo vähän alkanut pakkailla, lähinnä nyt ensin heittämällä turhaa roinaa pois. Pitäisi viedä lasti vanhoja vaatteitta jonnekin jeesuskirpparille, sillä sääli on sairautta. En minä enää ikinä pidä mitään seiskaluokan adidas-verkkareita tai hennesin vikatikkiostoksia.