Alkoi taas ahdistaa. Juttelin äitin kanssa puhelimessa, johtuu ehkä siitä. Paska tytär. Miten kestän pitkän viikonlopun kotona kun pää meinaa poksahtaa jo varttitunnista? Mitä jos menisinkin vasta perjantaina? Tai en menisi ollenkaan? Paska paska paska. Tiedän jo valmiiksi että kotona syön kaapit tyhjiksi vain (mukamas) lieventääkseni ahdistustani, ja sitten viikon sen jälkeen myös. TIEDÄN SEN ja sekin ahdistaa.

Tukka paskanen mutta en jaksa pestä. Huone kuin pommin jäljiltä ja villakoirat haukkuu nurkissa mutta ei jaska siivota. Siivoton olo kertakaikkiaan, sisältä ja ulkoa.

Y on siirrellyt minun vihanneksia kylmiössä, vaikka meillä kolmella jokaisella on siellä oma hylly. Inhoan kun se klähmii toisten tavaroita. Luulin viettäväni itse paljon aikaa kotona, mutta Y on täällä koko ajan. Valehtelematta KOKO AJAN. Se poistuu kerrallaan korkeintaan kymmeneksi minuutiksi pyykkituvalle, roskikselle tai kuuraamaan mitä lie jalkakäytävää. Sillä ei ole ikinä koulua, eikä sen huoneesta kuulu koskaan mitään ääntä. Se menee heti omaan huoneeseensa, jos sattuu osumaan samaan aikaan keittiöön. Inhottaa olla koko päivä pois, kun tietää, että se hiiviskelee täällä koko päivän ja hiplaa toisten tavaroita. En haluaisi alkaa pitää huoneeni ovea lukossa, mutta pakko kai se on.

Ahdistaa sekin. Kun ei missään voi olla kotonaan. Tämän pitäisi olla minun koti. Kuka adoptoisi moniongelmaisen (mutta niistä eroon pyrkivän) sopeutuvaisen, ja kai ihan mukavan opiskelija/siivooja/lääketestaajatytön?

Kerrankin töissä oli ihan kiva päivä. Kuuntelin MTV:tä ja siivosin raivokkaasti eilisestä karkkiporsastelusta johtuvasta itsevihasta. Ei koiriakaan tällä kertaa. Yksi kunnon narkkarihuone tosin.

Ja ahmituttaa. Yllätys yllätys. Ihan kauheasti vieläpä. Olen ehtinyt nyt illalla vetää jo ihan liikaakin. Raivostuttaa, kun en vaan pääse tästä tunteesta eroon. Helppohan se on sellaisten sanoa että "ajattele jotain muuta tai syö porkkana" joilla ei itsellä tätä ongelmaa ole. Ajatuksen, ihan mitkä tahansa, harhautuu aina ruokaan ja varsinkin karkkiin. Ja jos erehdyn laittamaan suuhuni ihan mitä vaan, vaikka sen harmittoman porkkanan, siitä alkaa ihan järjetön ahmimishimo. Helpompi olisi varmaan olla syömättä kokonaan.

Ahdistaa kun ahmituttaa ja ahmituttaa kun ahdistaa. Noidankehä valmis ja käytössä depuis des années.

Välillä ihmettelen, että miten ihmeessä minun elämä pääsi kiepsahtamaan tähän pisteeseen.