Aika uskomatonta, en ole mättänyt irtokarkkia sitten viime torstain. En ostanut sitä perjantaina, en eilen enkä sitten tänäänkään, kun en viitsinyt lähteä räntäsateessa hakemaan (säälittävää on se, että viime yönä näin jopa unta irtokarkista). Jos ei olisi satanut, niin varmasti valittelisin tässä itse aiheutettua mahakipuani. Hmph.

Älkää nyt luulko, että olisin ollut koko viikonlopun kiltti tyttö. Ehei, ahmittua on kyllä tullut, joskaan en ole kaupasta ostanut mitään ekstraa. Tyhjästä on paha nyhjästä mutta mitä tulee ahmimiseen, kaikki kelpaa. Jopa jauhot pussista. Tilkka öljyä niin vot, jo on juhlat pystyssä. Vituttaa, vaikka olenkin ekstrahypersupertyytyväinen siihen, etten lähtenyt viimeisillä pennosillani ostamaan perjantain/ lauantain/ sunnuntain/ sadepäivän/ toisen sadepäivän/ kolmannen sadepäivän/ yleisen vitutuksen/ liikojen koulujuttujen/ hirvittävän makeanhimon/ läskiangstin/ ihan muuten vaan mieliteon takia ostamaan rekkalastillista suklaata.Vituttaa, koska kai sitä voisi olla kokonaankin ahmimatta - huomatkaa edistys siinä, että nykyään jopa kokonaan ahmimatta oleminen on vaihtoehto.

Olen myös pitänyt taukoa liikunnasta koko viikonlopun (tunnustetaan: äsken oli pakko mennä pikku juoksulenkille koska olin vähällä seota koko päivän kestäneestä esseenkirjoitusurakasta - pää hajosi mutta essee valmistui, hah, ja kerrankin etuajassa). Vituttaa vähän sekin. Ei pitäisi, ja vituttaa se, että vituttaa kun ei tarvitsisi. (Onko tänään taas yleinen kärttypäivä? Kyllä, ja luulen että se johtuu siitä esseestä jonka aloitin klo 8.32 ja lopetin klo 16.15 muutamia taukoja mukaanlukien.)

Olen taas, ahmimattomana ja siis jotensakin selväpäisenä, vähän pohtinut tätä juttua. Jotenkin ottaa päähän koko elämäni ja etenkin se, miten kaikki olematon toiminta ja aktiivisuus pyörii ruuan ympärillä. Kunpa voisin vain sulkea tämän syömishäiriön laatikkoon ja haudata maahan ja siellä se olisi ja minä ja minun mieleni olisivat vapaita. Olen niin KYLLÄSTYNYT. Ärsyyntynyt. Turhautunut. Kun katson peiliin, se ei ole minä vaan joku turpea ja onneton possu. Kun mietin mitä päässäni liikkuu, en sekään ole minä vaan joku ahmijapönttö joka ei muuta himoitse kuin irtokarkkia. En se ole minä!

Minulla on tiedossa yhdet pikkujoulut ja mietin vain, että mitä mahtuu päälle, kuinka pidän hiprakassa näppini erossa tarjolla olevista sipseistä ja muista kun en siihen pysty selvinpäinkään ja pystynkö olemaan krapulassa syömättä vessan kaakeleitakin. Minulla on myös pari esitelmää koulussa ja ajattelen vain, miten läski tursuaa housunkauluksesta ja ähisen tuskissani punaisena luokan edessä hikinen muistilappu kädessäni eikä kukaan ota vakavasti tällaista noloa plösöä. En ole koskaan ennen ollut yhtä epävarma itsestäni kuin tämän syömishäiriön myötä. En ole koskaan liiemmin piitannut muiden mielipiteistä tai ympärisön paineista, joten miksi nyt, kun kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt päästä jo aikoja sitten eroon kaikista nolostuttavista murrosiäin kasvukivuista?

Tämä en ole minä vaan ahmimishäiriön inkarnaatio.