Tänään jatkoin siitä, mihin eilen jäin. Ostin karkkia ja porsastelin kunnolla. Sinänsä en ahminut, masensi vaan ihan tajuttomasti heti aamusta. En tajua, mikä minua vaivaa. Tänään ei ollut koulua joten sain nukkua pitkään. Ah onnea ja autuutta köllötellä sängyssä niin pitkään kuin huvittaa ja kaivautua enemmän peiton alle kun kuulee tuulen vonkuvan peltikatossa. Masensi silti. Ja väsytti. Olen ihan rättipoikki vaikken ole tehnyt tänään muuta kuin käynyt perjantaikahvilla ystäväni kanssa. Sain myös ystävältäni kassillisen omenoita ja pilkoin niitä - ja sormeni siinä samalla - soseeksi ja kuutioiksi pakkaseen.

Mutta niin siis ahmin.

Ja sitten sain jotain omituisia rytmihäiriötuntemuksia ja säikähdin kunnolla ja tulin järkiini ainakin hetkellisesti ja kuorin ja pilkoin niitä omenoita kuin viimeistä päivää ja päätin, että tänään on Surkean Elämäni viimeinen päivä ja huomenna on Hienon Elämäni ensimmäinen päivä.

Luulin, että vain bulimiasta ja anoreksiasta voi saada jotain pumppuoireita, vaikka kylläpä tämäkin ruumiille rankaksi käy. Olen rääkännyt elimistöparkaani jo ihan kylliksi. En edelleenkään tajua, miten kehtaan tehdä tällaista. Minulla on kaksi tervettä jalkaa, kaksi tervettä kättä ja toimivat elimet, mutta kieroutunut pääni torpedoi kaiken. Päätin kertoa tästä öhöm ongelmastani uudelle terkkarilleni. Minun on joka tapauksessa pakko mennä tässä lähiaikoina terveystarkastukseen, joten ihan sama kai se on kaivaako se sen minusta väkisin vai tunnustanko itse. En kuitenkaan ole kovin luottavainen uuden kouluni terveydenhuoltoon. YTHS oli kivempi ja helpommin lähestyttävä.

Häpeän edelleen tätä koko juttua suuresti. Vaatii pokkaa alkaa selostaa tätä jälleen kerran uudelle ihmiselle, ja pelkään taas, ettei minua oteta vakavasti, vaikka vastaanotto edellisellä pollatohtorilla olikin auttava ja ymmärtäväinen. Jotenkin en edelleenkään osaa pitää tätä ongelmaa todellisena. Hei terkkaritäti, minä olen Laura ja syön joka ilta jääkaapin tyhjäksi. Pelkään, että minulle isketään käteen 20 vuotta vanhat esitteet ruokaympyrästä ja syömishäiriöistä ja käsketään lakata pelleilemästä. Toisaalta jo se, että silloin joskus pelkästään sanoin ääneen jollekin ulkopuoliselle, etten pärjää, auttoi valtavasti.

En pärjää. Pakko kai se on myöntää taas kerran. En pärjää.

Tiedän, että huomenna herään ihan hirvittävän paskalla fiiliksellä. Tiedän jo valmiiksi, että kun tarraan mahamakkaraani herätessä, se on levinnyt ainakin puoli metriä ja että kaksoinleukani tarvitsee rintaliivit jottei se valu napaan asti. Mutta sitä saa mitä tilaa. Lakkaisin ruikuttamasta, sillä eipä sitä irtokarkkia kukaan pakolla suuhuni ujuttanut. Olen lihonut ja sillä selvä. Huomenna on kuitenkin ihan hyvä päivä aloittaa laihis.

Tekisin tämän edes terveyteni takia. Ihan sama puristaako farkut kunhan vain olisin terve ja tyytyväinen elämääni. En minä halua kuolla kaksikymppisenä sydämenpysähdykseen pulla suussa vaan vanhana hyvän elämän eläneenä. Tai sitten vaikka kolarissa mutta tuntien viimeisenä hetkenä, ettei elämäni ole ollut ihan turhaa.