Hirrrrrrrmuinen läskipaniikki. Joululoman laivareissu pukkaakin päälle jo viikonloppuna ja sinne lähteekin puolet suvusta. Minä ainoana vanhanapiikana ja masentuneena plösönä. Taidan sittenkin livetä sokerilakostani ja ostaa lohdukkeeksi sen jättimäisen Tobleronen. 400 grammaa silkkaa rasvaa ja sokeria niin vot, jopa tytön mieli paranee.

Huomenna aion olla oikein tuohukas. Pakkokin, ellen halua jättää tätä kämppää koko lomaksi siksi sikolätiksi kuin se on nyt (toisaalta, oma kämppä, omat paskat) ja lähteä kotiin viimeiset puhtaat sukat jalassa ja hammasharja jos sitäkään takataskussa. Pitää myös palauttaa kirjastonkirjat ja hakea yksi paketti postista. Jos hössöttäisi oikein kunnolla niin syöminenkin saattaisi vähän niikuin unohtua, eikö? Tai ainakaan semmoista tylsyysahmimiskohtausta ei pitäisi päästä tulemaan.

Teen hädissäni uuden vuoden lupauksia jo nyt. Kuinka säälipaska voi ihminen olla...?

1. Kunnon ruokaa. Tämän syksyn aikana kokkasin keskimäärin kerran kahdessa kuukaudessa. Ensi vuonna se ei enää vetele. Laitan ruokaa ainakin kerran viikossa (aloitetaan helpolla). Pakko kai se on joskus alkaa totutella normaaliin ruokaan, lakata varomasta kaikkea paitsi kaurapuuroa ja omenia sekä totutella ihmismäisiin annoksiin.

2. Ranskaa alettava harrastaa enemmän. Sille kyllä löytyy aikaa koulupäivinäkin. Vaikka kymmenen minuuttia roskalehden lukua ennen nukkumaanmenoa. Tunsin itseni melkein sairaaksi, kun en enää kunnolla muistanut kuinka hyvää joulua kirjoitetaan ranskaksi. Motivaationi on melkein parempi kuin vielä yliopistossa sitä opiskellessa. Ei siis kannata yrittää vääntää ammattia rakkaasta harrastuksesta, voi mennä ilo koko hommasta.

3. Ei enää yhtään lisäkiloa. Jos painoni pysyisi tässä, oppisin syömään kunnolla ja hallitsemaan tunteitani muulla kuin ruualla, se kelpaisi aluksi. On helvetin hankalaa asennoitua laihduttamaan ja opettelemaan syömään uudelleen samaan aikaan.

4. Useimmin kotona. Tänä syksynä minulla on ollut pahin koti-ikävä eläissäni. Edes ulkomailla en ole tuntenut tällaista riipovaa ikävää. Kaikki tämä osittain siitä syystä, että pelkään joka kerta kotiin mennessäni jumalatonta ahmimista (ja niin juuri useimmiten käykin).

5. Töihin. Pakko jaksaa. Painaa tämä jatkuva rahapulakin.

6. Paljon itseni hemmottelua. Olen liian ankara itselleni. Ja luulen, että silloin, kun syön muka normaalisti, syönkin liian vähän. Ensinnäkään en taida enää tietää mikä on normaalia, toiseksi tuntuu inhottavalle syödä iso annos kunnon ruokaa ahmimispäivän jälkeen. Pitäisi pitää parempaa huolta itsestäni. Tätä menoa ei voi enää jatkaa, ellen halua tappaa itseäni sydänpysähdykseen ennen kolmekymppisiäni.

 

 

...ahdistaa.