Tänä aamuna heräsin. (Ai heräsin vai?) Noin yhdeksältä. Suussa maistui paskalle joten menin pesemään hampaat. Kun katsahdin ulos ikkunasta ja jalkani koskettivat kylmään lattiaan, ajattelin irtokarkkia. Kun hinkkasin purukalustoani, ajattelin irtokarkkia. Kun tiskasin ahkerana eilisen ahmimisjäljet, ajattelin irtokarkkia. Sitten katsahdin uudelleen ulos ja maa oli märkä muttei enää satanut. Omatuntoni ajatteli pikku juoksulenkkiä, ihan pikkuista vain. Sitten kömminkin takaisin sänkyyn.

Heräsin uudelleen. (Ai heräsin vai?) Noin kymmeneltä. Suussa maistui edelleen paskalle joten menin pesemään hampaat. Vatsalaukkuni kiljui naama punaisena KARKKIA TÄNNE NYT HETI. Vatsalaukkuni päällä köllöttävät läskimakkarat inisivät että eikun lenkille. Siitä syntyi erittäin rasvainen ja verinen taistelu. Vatsalaukku huusi että johan eilisen olin ilman karkkia ja mäiski läskimakkaroita suolenpätkillä. Läskimakkarat puolustautuivat kiristävällä housunvyötäröllä ja ilmavaivoillla. Veri roiskui ja rasva tirsui, kunnes läski sai niskalenkkikuristusotteen mahalaukusta ja sai käännytettyä ihrakerrosten alla talviunilla olevat vatsalihakset liittolaisikseen. Lenkin jälkeen vatsalihakset suostuivat yhteistyöhaluisina vielä pusertamaan muutaman harjoittavan liikkeenkin keittiön matolla ja vatsalaukku sai puuroa ja omenan.

Lenkin aikana alkoi totta kai sataa mutta se nyt on ihan toinen juttu.

Lenkin ja suihkun jälkeen ahmin mitä nyt kaapissa oli mutta sekin nyt on ihan toinen juttu.

Nyt voisin taas vaikka tappaa irtokarkkipussista ja se nyt ei ole mikään ihan toinen juttu.

Eilen en sentään syönyt karkkia. Täytyy tunnustaa, että oli sen verran huono olo vielä illallakin, ettei pahemmin edes himottanut. Ahminpa kuitenkin kaappia tyhjäksi, ahdistuksissani kai. Kuten tänäänkin. Masentaa ja ahdistaa ja mikäpä sen hetkeksi poistaisi mainiommin kuin kunnon sokerihumala. Koitan kuitenkin taistella. Ja olen iloinen, että sain itseni potkittua edes vähän ulos juoksemaan. Harvoinpa sitä jälkikäteen katuu, että läksi lenkille.