Tällä viikolla maanantaiangsti loppui lyhyeen, siis maanantaihin, kun se normaalisti on jatkunyt jonkinasteisena vähintään keskiviikkoon asti. Tänään nimittäin potkin itseäni persuksille niin kovaa, että en uskaltanut jäädä sängynpohjalle kun pelkäsin niin omaa itseinhoani. Ihan positiivista loppujen lopuksi eikös vain?

Eilen ahmin, ei käy kieltäminen. Mutta en sentään kaikkea sitä, mitä olisin voinut. Ruokakaappi pullottaa kaikkea normaalia ruokaa sekä normaaleja leivontatarvikkeita, joita normaali-Laura viikonloppuna poikaystävänsä kanssa normaalilla tavalla tarvitsi, ja niinhän siinä sitten kävi että joka pussilla ja paketilla oli käytävä maistiaisilla. Onneksi jäi vain maistiaisiin, eikä minulla nyt edes ole ihan kamalaa himoa vetää hillo-jauho-margariini-elovena-vaniljasokerimössöä ämpärikaupalla itsesääliini.

Haha, niin siis mihin itsesääliin?

Olen nyt harjoittelussa, ja joka päivä toivon sen pian loppuvan. Jokainen voi siis mielessään kuvitella millaista tuskaa on yrittää olla ahmimatta joka helvetin sekunti siitä lähtien kun pääsee kotiin, paiskaa kotioven kiinni ja linnoittautuu peiton alle. Jokainen voi myös sielunsa silmin nähdä jumalattoman tursaan vyötäröä myöten jääkaapin uumenissa pyydystämässä suuhunsa mitä tahansa ruualle haisevaakin. Juuri tämän takia yritän olla jäämättä kotiin. Tänään se onnistui, eilen ei. Huomennakin se saa luvan onnistua taas. Ihan sama minne menee, vaikka kirjastoon lukemaan vanhoja aikakauslehtiä. Kunhan vaan ei kuolaa kotona makaronipussin vieressä.

Sen lisäksi, että pakotan itseni julmasti poistumaan omasta kotoani, olen taas palannut vanhoihin kunnon post it -lappuihin jääkaapin ovessa, ruokapakettien kyljissä, vessan peilissä ja tietokoneen näytössä. Ihan vain muistutukseksi itselleni. (Laput pitää tosin vain diskreetisti poistaa ennen kuin tulee vieraita seuraavan kerran, sillä irrrrrrrrrrrrrrrti läski -viestistä ei jää paljoa selittelyn varaa.)

Ruokapäiväkirjani huitelee edelleen helvetissä enkä kaipaa sitä takaisin. Yritän myös olla lukematta muita saman aihepiirin blogeja, sillä olen huomannut niiden provosoivan minua.

Kaikki paitsi työmatkaliikunta on vähän jäänyt harjoittelun aikana, mutta vahingon saa onneksi takaisin heti kun palaan takaisin kouluun. Kaipaan sitä, että jaksaa reippaana lähteä juoksemaan. Nyt en vain jaksa. Saan olla iloinen jos jaksan puoli tuntia hölkötellä. Ihan hyvä kai että edes sen verran, pakottamalla kun saa vain maun menemään koko hommasta. Olen kai tässäkin suhteessa itselleni armollisempi kuin ennen.

Huomenna voisi myös olla Hyvä Päivä. Kyllä tämä ahmiminen nyt katkeaa taas vähäksi aikaa ihan tykkänään. Ahmiminen on henkisesti kuluttavaa, en oikein enää edes jaksa sitä. En näe siinä mitään järkeä, en mitään hyvää syytä tehdä sitä. Tarkoittaako tämä, että olen oikeasti oivaltamassa miten syömishäiriöstä pääsee eroon?