Etsin digikamerani käyttöohjetta ja satuin tonkaisemaan erästä höm höm ...kansiota (pikemminkin romuläjää) jossa on vähän kaikkea. Käyttöohje löytyi ja vähän muutakin. Oijoi nostalgiaa...

Löysin päiväkirjani kesästä 2006 asti, niitä oli ainakin viisi, pienellä täyteen kirjoitettuja vihkoja. Silloin kirjoitin niin paljon enemmän. Ja kaikesta muustakin kuin tästä syömisongelmasta, tosin en kyllä täysin tiedostanut tätä vasta kun joskus viime talvena-keväänä. Oli aika omituista lukea niitä. Olen kyllä kotona, useinkin, huvikseni selaillut mm. lukioaikaisia päiväkirjoja, mutta noita "ahdistuspäiväkirjojani" olen vähän kai alitajuisesti vältellyt. Järkytyin erityisesti lukiessani sen, mitä olin kirjoittanut tasan vuosi sitten. Olinko minä tosiaan niin sekaisin? Nyt, vaikka tilanne vaikuttaa silloin tällöin täysin toivottomalle, huomaan miten paljon olen kuitenkin edistynyt henkisellä tasolla tämän jutun ylipääsemisessä. Tuli outo olo, samalla kertaa kamalan surullinen tähän tuhlaamani ajan ja energian takia, mutta samalla jotenkin semmoinen että nyt taistellaan todella tosissaan, elämästä (yäk kuulostaapa mahtipontiselle ja varsinkin kun tiedän, että ensi viikolla olen taas "taistelemassa elämästäni" siellä Prisman irtokarkkilaarilla).

En haluaisi polttaa päiväkirjojani, mutta en haluaisi myöskään että niitä koskaan kukaan lukisi, edes kuolemani jälkeen sitten joskus. Toisaalta, niistä saa aika hyvän aikakauden kuvauksen 2000-luvulta ja uskon, että sitten kun joskus yhdeksänkymppisenä kirjoitan käsi vapisten edelleen (en osaa kuvitella itseäni niin vanhana enkä myöskään sitä tilannetta, jolloin en kirjoittaisi) nämä syömishäiriöt ovat aikaa sitten menneet nuoruuden lyhytkestoiset (nojaa, vuosikausia, mutta melkein sadasta vuodesta pari-kolme vuotta on aika vähän) hairahdukset -osioon. Mutta mitä jos kuolen vaikka huomenna auto-onnettomuudessa ja perheeni saa käsiinsä minun ahdistuneimmat ajatukseni tältä päivältä?

Sitten löysin myös viime jouluna eräältä ulkomaiselta ystävältäni saamani pienen cd-levyn, jolla oli video lähinnä siitä, kun tavattiin lakkiasteni jälkeisenä kesänä. Katsoin sen melkein tippa linssissä. Voi miten nuori ja lapsellinen (ja laiha...) sillon olin, voi sitä aikaa, voi kun aika kuluu niin nopeaan eikä silti kulu ja voi miten antaisin mitä tahansa jos pääsisin takaisin siihen hetkeen kun olin normaali ja nuori ja pää täynnä haaveita ja ideoita ja tahtoa niiden toteuttamiseen. Minne se kaikki minusta katosi?