Minä tein juuri jotain aivan kauheaa. Jotain aivan hirvittävän kaamean kamalaa, jota en ole juurikaan harrastellut sitten viime vuoden. KYLLÄ VAIN. Arvaatte tämän. Mutta siis EI, EI, EI, sentään se ei ala c:llä ja löydy Prismasta hintaan 7,90 euroa/kg (hintakin noussut eurolla). Tosin tämä on melkein yhtä paha. Niin paha että on ihan pakko laittaa surullinen hymiö (surio...?).

:(

Masentaa ja ahdistaa (älkää kysykö miksi kun en todellakaan itsekään nyt pysty ylianalysoimaan) ja arvatkaa, menin kauppaan ja kahmin mukaani keksejä ja jäätelöä ja söin niin että alkoi tökkiä, lapoin vain suuhuni kuin kone, ja paskalle maistui, ja lopun perin en sitten jaksanut edes syödä koko lastiani vaan nyt muutama suklaakuorrutuksestaan näverretty jäätelöpuikko makaa surullisena roskasangossa ja minä voisin vain vollottaa ääneen!

Miksi minä tein näin? Tuliko parempi olo? Eipä juurikaan. Miksi minä tein tämän niin pitkän tauon jälkeen? Totisesti, olen onnistunut melkeinpä irrottamaan itseni tästä älyvapaasta tavasta. En muista milloin viimeeksi olisin juossut tukka paskaisena (niin, aamulla masensi niin että en jaksanut edes pestä sitä mokomaa reuhkaa) lähimpään markettiin, kauhonut nolona ostoksiani liukuhihnalta kassiin, polkenut pieruverkkarit liuhuen mahdollisimman kovaa kotiin, sydän jyskyttäen huonoa omaatuntoa ja tulevaa tuskanhikeä ja lappanut ensimmäisiä nannoja naamaani jo portaikossa.

Ja nyt, tämä niin tuttu tunne.

Lueskelin vanhoja päiväkirjojani ja blogimerkintöjäni sekä siivosin tietokonettani ja kummastelin, kuinka joskus silloin syöminen hallitsi kaikkea mitä tein tai jätin tekemättä. Nyt ei enää, ja minua suorastaan kylmää ajatuskin siihen takaisin luisumisesta. Eihän niin kuitenkaan tule käymään, sillä tämä oli vain joku äkillinen itsesäälikohtaus ja harha-askel, mutta pieni ahmijan ääni sisälläni hokee herkullista mantraansa "kerran syömishäiriöinen, aina syömishäiriöinen".

Yleisesti ottaen minulla menee nykyään hyvin. Seurustelen edelleen onnellisesti, olen töissä ja pian alkaa koulu, olen melkein normaaleissa mitoissa ja mikä parasta, pääni on suunnilleen tasapainossa kaiken tämän onnellisuuden kurimuksessa. Olen kai liian onnellinen ollakseni täysin normaali. En toisinaan jotenkin tiedä edes miten päin olisin, kun kaikki on niin hyvin. Syöminen ei ole enää pääosassa elämässäni, ja olen melkein jopa päässyt rauhaan läskien käsivarsieni kanssa.

En pelkää enää jokaisen jäätelötötterön aiheuttavan helvetillistä ahmimiskierrettä enkä myöskään kiellä itseltäni muuta kuin marketin irtokarkin (paitsi nyt tästä lähin taidan kieltää myös muun irtokarkin, tavallisia pusseja ja suklaalevyjä sentään saa ostaa, mutta kauppaan taitavat onneksi jäädä koska en tunne mitään vetoa johonkin tylsään Fasun siniseen, edes keksiversioon, tai hedelmäkarkkipusseihin). Syön hävettävän vähän lämpimiä aterioita ja luulen että valmiiksi jo lähes olemattomat kokkaustaitoni ovat surkastuneet jonnekin kaksivuotiaan tasolle, mutta joka aamu toistuva tuttu ja turvallinen puuroaamiainen pitää minut poissa kuolaamasta karkkikaupan näyteikkunaa ainakin suurimman osan ajasta.

Joten miksi sitten tämä paska-annos tänään?

Nukuin viime yönä huonosti mutta pitkään, ja nyt taidan käydä nukkumaan päiväunet vain herätäkseni käymään illalla uudestaan nukkumaan. Voi olla, että silkka väsymys ajoi minut tähän. Monta päivää on ahdistanut epämääräisesti, ja nyt se kai vain purkautui ulos suklaahippukeksien muodossa. Huokaus.

Huomenna olen taas kiltti ja ihana itseni.