Ratkesin. Tunnustan. Mutta en sentään NIIN pahasti että olisin langennut vanhan ketkun karkkikunkun pauloihin. Niin alas en aio enää vajota, en ainakaan ennen kuin olen täysin varma että marketin irtokarkkipussi jää alle puoleen kiloon ja yhteen päivään (ja hei minä ihan oikeasti uskon että tämä kaunis päivä vielä koittaa, että pääsen sopuun Prisman syntiosaston kanssa).

Tässä siis totuus. Ostin leipää (hamstrasin vielä kun oikeen halavalla sai S-Marketin viimeisen käyttöpäivän tarjouksia), liikaa leipää, sekä margariinia, liian rasvaista margariinia. Oi voi. Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavana päivänä ostin (en halavalla mutta sentään Plussakortti-paskatarjouksella) muromysliä ja täysirasvaista jäätelöä ja huitelin kaiken tämän menemään niin nopeasti että vatsa ehti tottua, ja nyt tekisi mieli hirttää itseni vaikka pussinsulkijaan koska tänäänkin sitten ahmin (tosin lievästi) ihan vain siitä ilosta kun vauhtiin pääsin. Vitulla päähän ja kyrvällä otsaan. Great, Laura.

Ja kaikesta tästä syytän sitä, että kolmenkymmenen asteen helteessä ei pitäisi tehdä hippua vaille kymmentä tuntia siivoojan töitä päivässä. Yritän syödä mahdollisimman paljon kunnon ruokaa ja tuhdin aamupalan jotta jaksaisin ja välttäisin edellisten kesien pahimmat sudenkuopat, mutta helvetti soikoon kun se ahmimishimo hiipii takaraivoon sillä sekunnilla kun paiskaa työpaikan oven päivän päätteeksi kiinni. Se on tunnesyömistä, tiedostan sen täysin. Yritän kai jotenkin rauhoittua ja lievittää vitutusta mättämällä monotonisesti leipää leivän perään kitaani, mutta en siltikään tajua, MIKSI jumalan tähden teen niin kun tiedän mikä morkkis ja entistä pahempi helleplösöys ja vetelyys siitä seuraa.

Eli lyhyestä virsi ei-niin-kaunis: väsynä repsahtaa.

Toinen virsi: mitä enemmän valinnanvaraa ja mitä halvempaa marketissa on, sitä enemmän koriin tulee kauhottua (miksi juuri vaalea leipä on niin halpaa ja sitä on niin montaa laatua mutta kunnon ruisleipää ei meinaa löytyä Turusta ei sitten millään).

Kolmas virsi ja sitten tämä (ruoka)jumalan palvelus loppuu (ei kuitenkaan ehtoolliseen hahaha sillä tänään en pistä suuhuni enää palaakaan): huomenna aloitan kunnon elämän koska olen päästänyt itseäni vähäsen repsahtamaan muutenkin vaikka eipä sekään pahitteeksi ole ollut, liika niuhottaminen kun ei johda kuin burn outiin (enemmän voisi käydä lenkillä ja uusia vaatteita pitäisi ostaa ja kampaajakin olisi ihan kiva ja siivotakin voisi jos huvittaisi ja tämä kaikkihan kuulostaa oiken mukavalle ja kelvolle Uudelle Elämälle!).

Hei. Olen elossa. Hahahaha. Erittäin elossa jos niin voi sanoa. Blogini ei oikein palvele tarkoitustaan silloin kun olen hullun onnellinen - eli nyt. Ei minulla ole mitään kirjotettavaa, mitään valitettavaa, mitään urputettavaa tai ruikutettavaa tai uikutettavaa. Elämä on ihanaa eikö EIKÖ kaikki rakkaat pikku ystäväni ja virtuaalitukijani?

On se. ON SE.

Aijai sain palovamman jalkaani kun pidin tietokoneenrämääni sylissä (se siis kuumenee hiukan liikaa, sen päällä voisi varmaan paistaa kunnon satsin rasvaista munakokkelia ja puoli kiloa pekonia, siis JOS söisin sellaista moskaa). Siitäkin huolimatta että auringossa palaneita koipiani koristaa nyt myös neliskulmainen tietsikkapalamisläntti, elämä on ihanaa. EIKÖ.

Ahmin nykyään harvemmin, ja koska teen sitä vain satunnaisesti, siis niin satunnaisesti ettei se haittaa normaalia elämää, en jaksa stressata ja ahdistua. Mahdun melkein kaikkiin kesämekkoihini, vaikken olekaan varsinaisesti laihtunut - olen vain päässyt eroon vanhasta kumppanistani eli 24/7-ahmimispöhöstä. Marketin irtokarkin kierrän edelleen kaukaa, ja totta puhuen namusetäni eli candykingi on menettänyt entisen viehätyksensä lähes kokonaan. Jos haluan, saan ostaa kalliimpaa ja parempaa irtokarkkia karkkikaupasta milloin vain. Ja tämä systeemi oikeasti TOIMII!

Nyt on kesä ja olen pian ollut puoli vuotta elämäni merkityksellisimmässä ihmissuhteessa. Olen onnellinen. Tämä päihittää jopa rakkaan Pariisini ja helteiset onnen hippuset siellä. Kaikki on hyvin. Kaikki on erittäin hyvin, viimeinkin. Tällä hetkellä en edes pelkää tämän kaiken ihanuuden loppuvan. Olen hullun onnellinen.

Tänään olen erittäin tyytyväinen itseeni. Itse asiassa koko viikko on mennyt oikein hyvin, mutta tänään ylitin itseni - ja siis tämä ei ollut vittuilua itselleni. Olen onnellinen ja tyytyväinen. Nallekarkit on kerrankin menneet tasan minun elämässäni.

Minulla oli tänään todella, todella perse päivä töissä. Joten mikä tulee bulimikko-ahmijan mieleen päivän viimeisiä tunteja raataessa ja viimeistään iskiessä työvaatteet naulaan? Vihjeitä: se on iloisen väristä, paperipussissa, sitä saa Prismasta joka kappas vaan sijaitsee kotimatkan varrella, se maksaa 7,90 euroa kilolta, se tarjoaa hetkeksi oikotien onneen mutta sen jälkeen matka jatkuukin itseinhon alimpaan helvettiin. Kyllä, arvasitte prikulleen oikein: IRTOKARKKI, ja siis juurikin MARKETIN IRTOKARKKI, hyh tuo synneistä katalin.

Kuolasin ja unelmoin viime hetket töissä ja olin jo melkein marketin ovellakin taskunpohjilta raapimani kolikot karkkituskanhikisissä käsissäni, mutta sitten joku järjen hiven puuttui peliin, ja tulinkin vain kotiin, menin suihkuun, söin toissapäivänä itse (!!) valmistamiani herkullisia täytettyjä paprikoita ja vähän kakkutaikinaa (lipsahdus, joka ei tee yhtään mitään), soitin äidille ja menin sauvakävelylenkille. Ja nyt, vaikka mieleni tekeekin kovasti edelleen sitä perhanan sokerihumalaa, tajuan, että ei se kannata. Sitä paitsi en jaksa lähteä kauppaankaan totta puhuen. Olen ollut miltei puoli vuotta ilman marketin irttarimoskaa ja en perhana ratkea nyt!!

Tänäkin kesänä, kuten voi päätellä tuosta edellisestä, olen taas hotelliorjana samassa paikassa kuin viime kesänä. Ensimmäinen viikko on nyt takana, enkä ole ahmimalla ahminut vielä kertaakaan, ja iltaisin olen jopa tehnytkin jotain muuta kuin lösönnyt peiton alla haaveksimassa timmistä kropasta + 2,5 litran pänikästä Lidlin jäätelöä. Tuosta voi olla ylpeä - todella ylpeä. Ja minähän olen.

Muutenkin minulla menee hyvin. Viime viikonloppu oli varmaan elämäni onnellisin. Olimme poikaystäväni kanssa minun kotipaikkakunnallani sekä Helsingissä, enkä muista montaakaan kertaa kokeneeni samanlaista rauhoittavaa ja samalla huumaavaa onnentunnetta. Tänään kaksi sanaa: kaipaan sinua, ja pillahdin melkein itkuun. Olen toivottoman onnettoman uskomattoman taivaallisen onnellinen ja rakastunut.

Olisinko uskonut tätä todeksi vielä vuosi sitten? Voiko joku näin hyvä olla minun elämääni?

En olisi. Ja voi se.

Viime viikonloppu oli mässäyksen multihuipennus: juhlia, piknikkejä sekä vierailuja anoppilan turhankin runsaassa ruokapöydässä. Tuli stoppi jopa minulle. Neljä päivää jatkuvaa sokeripöhöä, ja tajusin että vanha harrastukseni ei tuntunut enää miltään, korkeintaan pahalta krapulalta. Pitäisi kai olla iloinen, että kroppa ja pää eivät enää kestä monen päivän herkuttelua, mutta millä vitulla minä saan nämä läskimakkarat (jotka kakkupalan nähdessään suorastaan pullahtivat housunkauluksesta ulos eivätkä suostu menemään takaisin) hävitettyä perjantaihin mennessä?? (Koska silloin menemme vanhempieni luokse poikaystäväni kanssa, ja koska seuraavana päivänä on lakkiaiset joihin laitan niin piukan hameen ettei sinne konkreettisesti MAHDU yhtäkään kakkupalaa tai pasteijaa perkele.)

Vain kunnon ripuli voisi minut pelastaa. Menenpä huomenna syömään multaa, klähmimään julkisten rakennusten ovenkahvoja ja nuolemaan päivystyksen lattiaa.

Flunssa minulla on jo - eikä se valitettavasti vähennä ruokahaluani.

Tänään en ole varsinaisesti ahminut, syönyt vain liikaa. Luulen, että minulla ei ole enää hajuakaan, mitä käytännössä voin normaalisti syödä pysyäkseni tässä painossa. Haluan siis laihtua, juu, mutta kai sitä ennen pitäisi tietää mistä ruokamäärästä voi alkaa vähentämään. Syömiseni on ihan retuperällä, tunnustan. Ei lämmintä ruokaa, jäätelö+keksisessioita, paastoa, liikaa kahvia. Pitäisi edes yrittää, nyt kun koulukin pian loppuu ja työt alkaa, koska silloin varsinkin väsyneenä illalla on suuressa vaarassa alkaa vain ahmia (hyh kuinka inhoankaan tuota sanaa).

Paitsi että tällä hetkellä, rehellisesti, minulle on paskan sama laihdunko vaikka syömällä pelkkiä pikkukiviä kunhan vain laihdun niin että minulla on taas hyvä olo. Eihän tämmöisen tankin ole edes hyvä juosta, uimarannoista nyt puhumattakaan.

Eniten vituttaa se, että minulla on niin epämukava olo koko ajan. Ihan kuin olisi joku sumopuku päällä jota vaan ei saa revittyä irti.

Pienimuotoinen (iloinen) perhejuhla tulossa piakkoin tällä viikolla ja lakkiaiset seuraavalla ja mitä tekee Laura? Vihjeet: kananmunat, sokeri, vehnäjauho. Tadaa, kevyellä ranneliikkeellä munasotku on vispautunut kauniin keltaiseksi kakkutaikinaksi ja hame johon pitäisi mahtua hypähtänyt taas askeleen kauemmaksi. Voihan myös juhliin laittaa kulahtaneen Spice Girls -paidan? Voihan? VOIHAN?

Kiroan sitä päivää kun keksin ettei jauho/sokerisotkuun (hyvänmakuiseen siis) tarvita margariinia. KIROAN! Miksi minulla sitten on sokeripussi, tuo Pandoran lipas, kaapissani? Koska poikaystäväni osaa syödä sitä normaalisti esim. puuron päällä ja on helvetin ärsyttävää kipata se joka viikonlopun jälkeen roskiin ja seuraavaa viikonloppua edeltävänä iltana kipittää kaupasta ostamaan uusi. On eurolla parempiakin käyttötarkoituksia, tosin yleensä ehdin ahmia koko saamarin säkin ennen kuin poikaystäväni on edes perillä kotonaan...

Oi voi.

Laihdutan siis edelleen erittäin epätoivoisella ja epäterveellisellä tavalla. Koska tänään vedin napaani varmaan yhden pienen kanalan tuottaman munamäärän sekä kokonaisen Sokeritoppavuoren (onko se oikeasti olemassa vai otanko Aku Ankankin liian tosissaan?), puhumattakaan siitä helvetillisestä määrästä valkeaa vehnäjauhoa eli suoranaista MYRKKYÄ, huomenna syön vain paahdettuja jääpaloja.

(Turha kai sanoa etteivät laihikseni tulokset päätä huimaa.)

Oi voi taasen.

Miksi minä en vain osaa syödä kuten ihmiset? Aamupala, lounas, illallinen, iltapala. Neljä asiaa muistettavana. Kai minä nyt neljään osaan laskea? En tiedä mikä hyvä haltija minua on taikasauvallaan pamauttanut, mutta ainakaan en enää kirmaa kauppaan ostamaan mässyä heikon hetken (jollainen voisi olla esim. NYT) osuessa kohdalle - uskokaa tai älkää mutten ole edelleenkään nuuhkaissutkaan marketti-irtokarkkia, ja on suorastaan lapsellisen helppoa ohittaa mokoma välikkö kaupassa. Mutta. Kyllä. Tässä. On. Edelleen. Erittäin. Tuskallisen. Kiusallisen. Riesaisan. Paljon. Parantamisen. Varaa.

Oi voi voi voi.

Hah.

Tänään juoksin tosi pitkän lenkin koska kiersin joka ikisen kivannäköisen pikkukadun kautta, jonne vain teki mieli. Oih ihanuutta minkälaisia omakotitaloja! Paratiisi löytyy Pohjolasta Turusta. Ja mikä parasta, juoksu kulki ja kulki. Valahtelematta juoksin varmaan melkein puolimaratonin (joka siis on tavoitteeni, syksyllä) ja se tuntui koko ajan hyvälle. Oli pakko lopettaa vain koska jalkapohjaani oli muodostumassa mojova rakkula. (Sitten menin kauppaan ostamaan laastaria sekä ananasta jos se vaikka oikesti poistaisi jotain nestettä.)

Eilen illalla raastin taas vähän tukkaani koska kevättakkini ei mene kiinni. Saatanan lihapulla. Jos tuosta ei sisuunnu niin ei sitten mistään - tosin minulla on taipumusta antaa koko homman mennä läskiksi juuri tuollaisten hermoille käyvien pikkuasioiden takia. Eihän se ole kuin yksi takki (niin ja sata muuta ihanaa vaatekappaletta jotka homehtuvat kaapissa odottaen että tämä ihrakerros sulaa itsestään jäätelön ja dominokeksien avustuksella)...

Niin ja sitten tunnustuksia kehiin: eilen ahmaisin ihan pikkupikku pikkuisen. Sen jälkeen raastin taas tukkaani ja söin purkillisen ananasta. (Kuinkahan monta tölkkiä sitä pitäisi napaansa lappaa jotta se poistaisi nestettä noin viiden ruokakilon edestä...?) Toissapäivänä taisin tehdä samoin - ilman ananasta tosin. Lihapulla. Se minä olen. Rasvainen lihapulla, Jalostajan kamala.

Vietän taas (haha, kappas vain) viikonlopun poikaystäväni kanssa, ja antaisin vaikka vasemman jalkani (ei kun ottakaa sittenkin oikea, siinä on se rakko) jos olisin viis... kymmenen kiloa kevyempi. Bla bla bla, hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta jumalauta tätä läskipanssaria. Koska raajan irrottaminen ei ketään auta, vaihtoehdoiksi jää joko a) mököttää ja pihdata vanhassa XXXL Spice Girls teepaidassa tai b) yrittää olla mahdollisimman normaali sekä välittämättä siitä että sängyssä nukkuu meidän kahden lisäksi vuori rasvakudosta.

Kaikesta huolimatta valitsen jälkimmäisen.

Ja nyt tuhoan epätoivoissani ison ananastölkin ja juon kupin kahvia.

Noniin rantapallo. Toukokuun puolivälissä on vimppa tilaisuus tehdä jotain jos meinaa kesällä pitää päällä muutakin kuin armeijan 20 hengen telttaa. Tänään alkoi siis Lauran ties monesko sadas laihari, laihis, rääkki, dietti, kidutus, oikotie onneen. Ja se alkoi kivisesti. Yksi sana: R E P S U. Älkää naurako siellä. Ei ole helppoa ei. Nyt nauran itsekin niin että menee pissa pöksyyn. Eka päivä, eka repsu. Pas mal, eller hur?

1. Kävin lenkillä.

Olen vähentänyt juoksemista ja jaksan yllättäen paljon pidempiä lenkkejä kuin ennen. Kummaa. Nyt siis "tyydyn" noin kolmeen vajaan kahden tunnin lenkkiin viikossa ja muina päivinä kävelen, sauvakävelen tai uin (niin siis sitten kun mahdun johonkin uimapukua muistuttavaan riekaleeseen). Kävin myös pyörällä kaupassa, siinä kauempana sijaitsevassa. Hamstrasin kalkkunanjauhelihaa tarjouksesta.

2. Söin.

Aamulla ihan kunnolla. Päivällä ihan kunnolla. Päiväunien jälkeen hyökkäsin kuin unesta herännyt Loch Nessin hirviö jääkaapille ja ryöstin sen takaseinän jääpeitettä myöten tyhjäksi. Onneksi unohdin kalkkunajauhelihat pakkasessa. Olisi muuten tullut turha hamstraus. Olo on edelleen kuin täytetyllä kaalikääryleellä vaikka barbaarimetamorfoosistani on jo usea tunti, joista osan vietin ulkona raikkaassa sadekuuron puhdistamassa ilmassa lukien tenttiin.

3. Asennoiduin.

Itkin raivosta ja revin tukkaani aamulla katsahtaessani karkin- ja leivänpöhöttämään naamaani. Sitten ajattelin, että olen kuitenkin edes vähän soukemmassa kunnossa kuin vielä viime syksynä (jos nyt lihapullaa voi mitenkään soukaksi kutsua tai noin yhden nestekilon puuttumista edistymiseksi), joten toivoa on. Nyt loppui ahmiminen. Kasviksia kehiin. Ahmimishimon iskiessä saan ostaa litran pänikän rasvatonta jugurttia ja mitä tahansa hedelmiä. Tänä keväänä on luvassa muutamat sukujuhlat (voi vittujen kevät) ja jos en aio esiintyä niissä collegepuvussa, on aika napsaista kunnon potku omalle pyllylleen. Olen ihan optimistinen. Epätoivoinen, mutta ihan optimistinen. Yritän vain olla ahmimatta hamaan loppuun asti. Kai siitä joskus tulee helpompaa.

Ei, ei tässä ihan Aurajokeen olla heittäytymässä. Kuuntelen vain Egotrippiä. Usch kuinka pirteää.

Niin siis morjens. Olen elossa edelleen. Enemmän kuin koskaan kai. Menee kohtalaisen hyvin. Olen edelleen tuskallisesti osa-aikainen bulimikko. Elän viikon sykleissä: alkuviikko menee päin persettä ja loppuviikko on sen vastakohta. Tänään on maanantai joten ryven itseinhon ja ahmimisen pohjamudissa. Huomenna on tiistai ja menee vähän paremmin. Näin itselleni uskottelen. Ja näin aina käy. Perjantaina olen taas jo onneni kukkuloilla ja kaikki syömispelleily on poispyyhittyä. Kuulittehan kaikki, poispyyhittyä (tosin vain sunnuntai-iltaan asti).

Seurustelen edelleen. Suhteemme on kehittynyt alun kiihkeän raivokkaan jännittävän ihanista hetkistä mukavan turvallisen mutta silti kiihkeän vatsapohjaa kutittavan taivaallisiksi hetkiksi. Olen onnellinen. Varmaan onnellisempi kuin koskaan. Näemme edelleen pääosin viikonloppuisin, ja vaikka ikävä riipoo välillä erittäin kovasti, se on ihan hyvä. Jännitys pysyy, vaikka poikaystäväni kanssa onkin niin helppo olla. Miten pystyn olemaan rento jonkun kanssa, jonka olen tuntenut vasta niin vähän aikaa? Minne katosi vanha kunnon jäykistelijä-Laura?

Huolehdin itsestäni paremmin nykyään. Tai ainakin yritän. Pesen hiukseni, laitan ripsiväriä, olen paljon ulkona ja juon maitoa. Olen ehkä laihtunut ihan vähän vaikka syönkin kuin hevonen. Luulen että syy on siinä, että en ole ostanut marketin irtokarkkia melkein puoleen vuoteen (kun ennen sitä meni yli kilokin viikossa). En enää kanna kassikaupalla ahmimista kotiin ja linnoittaudu päiväkausiksi tuon ruokapussini kanssa kotiin.

Ahmin minä edelleen. Ahmin, ja paljon. Ja morkkis siitä tulee ihan niinkuin ennenkin. Mutta sellainen terve morkkis. Sellainen, että tiedostan, että teen itselleni hallaa, eikä sellainen, että hyi kun vihaan itseäni. En ahmi enää ahdistukseen, koska minua ei juurikaan ahdista enää. Tuntuu, kuin ne parin viime vuoden sysimustat päivät olisivat poispyyhittyjä. Kuulitteko, poispyyhittyjä.

Kirjoitan tätä jäätelötuutti (viisi mahassa) toisessa ja voileipä (puoli pussia mahassa) toisessa kädessä. Ahmin siis. Mutta eniten vituttaa se, että teen tätä vaikka minulla on niin hyvä olo. Ei minun tarvitsisi ahmia, vaan voisin hypellä ja tanssahdella ulkona auringonpaisteessa. Tänään on kuitenkin maanantai ja siten siis paska päivä. Huono selitys mutta en jaksa vaivata aivokudostani keksimään oikeaa syytä (joka olisi kai vain väsymys ja palaaminen arkeen ihanasta viikonlopusta).

Minulla on ihan kelpo elämä.

Ja huomenna tsemppaan taas.

Ja huomenna alkaa herkkulakko.

Tänään söin raesokeria lusikalla paketista (älkää kysykö miksi minulla oli raesokeria... se on tai OLI todiste ajoittaisesta normaalista elämästä). Söin noin puolet ja loput ripottelin roskiin. Olen pettynyt, erittäin pettynyt. Vituttaa suorastaan. Uskottelen itselleni, että tämä on vain pahaa (öööh monta vuotta jatkunutta) pre-menstruaalisyndroomaa. Seli seli seli.

Tänään oli muutenkin Huono Päivä. Aivoillani ajatellen tulin siihen lopputulokseen, että tänään meni kaikki (lue: syöminen) päin persettä (ooooh antakaa anteeksi roisi kielenkäyttöni tänään) siksi koska eilen en vittuunnuksissani syönyt melkein mitään. Niinpä niin, alan kai saada paksuun kallooni ahdetuksi, että paastoaminen kostautuu jumalattomilla (raesokeri)orgioilla joista ei tule muuta kuin paha mieli.

Yritän kai jotenkin pakottaa itseni purkamaan tätä syömisvyyhtiä jotenkin. Kirjoittaminen auttaa, mutta näin pitkän tauon jälkeen se on huomattavan hankalaa! Yritin kirjoittaa normipäiväkirjaani, mutta ei se oikein toiminut. Palaan siis blogiini. Tai no yritän. Pakko saada tätä pelleilyä jotenkin jäsennellyksi.

Yritän kuitenkin olla lukematta muiden blogeja, koska huomaan sen provosoivan itseäni ihan suunnattomasti. Parasta vaan elää hiljaiseloa tämän ongelman kanssa. Mitä touhukkaampana itseni pidän ja mitä vähemmän koko juttua ajattelen, sen harvemmin repsahdan niin pahasti että haluaisin hypätä jokeen saman tien. Pikku repsuja ei lasketa.

Niin. Kerroin siis siskolleni, että minulla on syömishäiriö. Seuraava askel olisi kai mennä repimään terkkaa kauluksesta ja VAATIA päästä psykologille. Sillä olisi suorastaan sääli jättää nyt tätä hommaa kesken, kun "paraneminen" omasta mielestäni on erittäin hyvällä mallilla -ainakin omalla henkisellä tasollani (ulkopuolisen silmissä tämä näyttäisi edelleen todella sairaalta, haha, ja sitähän se kai onkin edelleen). Juttelimme koulussakin, miten nihkeää hoitoon pääsy Suomessa välillä on. Ei sairaan pitäisi itse joutua rähisemään itselleen asianmukaista apua! Entä jos en jaksaisi natkuttaa terkalle, ja miten käy kaikille niille muille jotka kamppailevat yksin samankaltaisten ongelmien kanssa jaksamatta raivata tietään hoitoon?

Hei, olen Laura, 23-vuotias syömishäiriöinen, jos vielä muistatte. Nykyään olen osa-aikabulimikko sekä toki edelleen ahmijapelle. Olen lihonut ainakin viisi kiloa entisestäni mutta huomenna teen parannuksen.

Tänään tuntuu, että ainoastaan syömishäiriöni määrittää minua, että en todellakaan ole mitään muuta kuin ahmijapelle ja järjetön norsu. Ei tänään kuitenkaan ole sen pahempi päivä kuin ennenkään, nyt vain tuntuu kuin maailma kaatuisi niskaan irtokarkin muodossa.

Ei, en ole edelleenkään ostanut candykingiä (ja vain se lasketaan koska markettikamaan lankeaminen on kuin tulitikuilla leikkimistä). En sitten joulukuun. Ajatelkaa, siitä on melkein puoli vuotta. PUOLI VUOTTA. Mutta eilen ostin poikaystäväni kanssa karkkia Makuunista. Ja sitten illalla kotiin palatessani vähän lisää. Positiivista tässä on se, että nykyään vatsani menee kippuraan jo parista sadasta grammasta kun ennen se veti surutta reilusti yli puoli kiloa. Positiivista on myös se, että nykyään en enää osta karkkia koska on paha mieli vaan koska haluan. Ja myös se, että ei minulla eilen mitään morkkista ollut.

Nyt on morkkis, koska  a h m i n . Siis sen lisäksi, että eilen söin ne karkit. Ja siis siitä huolimatta, että a) tänään piti olla hyvä päivä b) kaikki ruuan hajukin lähinnä ällötti sen eilisen sokerimyrkytyksen takia c) minulla oli valmiina tavallista ruokaa.

Ahmiminen on minulle kirosana nykyään. Inhoan sitä. Inhoan! Ahmin vain sunnuntaisin ja maanantaisin, koska silloin en osaa hillitä itseäni tai käsitellä tunteitani millään muulla tavalla. Tiistain ja keskiviikon inhoan itseäni, torstain olen kunnolla ja odotan. Perjantain ja lauantain olen extrahypersuperonnellinen. Nii-in. Kaikki tämä liittyy poikaystävääni, johon olen edelleen extrahypersuperihastunut. Olen maailman onnellisin tyttö, tai olisin, jos minulla ei olisi  b u l i m i a a .

Minä  o k s e n n a n  silloin tällöin, tai ainakin ajattelen sitä usein. Usein tosin vain kakistelen vessanpöntöllä, itken ja vihaan itseäni. Seurustelemaan aloitettuani  k o h t a u k s e t  ovat olleet harvempia, mutta huomattavasti rajumpia. Tai ainakin ne musertavat minut. En ahmi enää läheskään yhtä suuria ruokamääriä ja pystyn lopettamaan ahmimisen (joskus) kesken, enkä enää hautaudu edes kotiin yhtä helposti, mutta pahoina päivinä tuntuu, että tämä vielä tappaa minut. Nitistää pikkuhiljaa. Odotan kauhulla sitä päivää, kun koko paska räjähtää silmille kuin tarpeeksi kypsynyt finni.

Olin tässä välissä kuukauden työharjoittelussa ja silloin tämä kuvio oli hajota käsiin ihan totaalisesti. Se ei ollut mikään miellyttävä harjoittelu. Ensimmäiset kaksi viikkoa itkin ja ahmin. Seuraavat kaksi viikkoa purin hammasta ja ahmin. Ja nyt harjoittelu on ohi ja olisi aika palata normaaliin rytmiin, alkaa lenkkeillä kunnolla ja syödä kunnolla, niin ahmin edelleen. Tämä kai vain todistaa, miten ongemani muhivat pinnan alla ja vain odottavat heikkoa hetkeä pullahtaakeen takaisin pinnalle. En vain saa kiinni mistään, vaikka koulussa on suorastaan taivaallista olla tuon kärsimyksen jälkeen.

En saa mistään kiinni, siinä se.

Minulla on hyppysissäni kaikki palapelin osat, nyt niistä ei enää ole yksikään hukassa. En vain tiedä mistä palasta aloittaa kokonaisuuden kasaaminen.